Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin kuvaelma-sarjana erakko-elämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää viikossa konttorissa ja kulkien edes takaisin lautalla; tunnit ennen maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja lauvantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa; ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin. Monet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään sunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä, olivat he menettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut innokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja poistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi aina ratsastaa yksin. Hän oli niin poikamainen, tuo suuri miljoonanomistaja-jättiläinen, jota puolet San Fransiskon rikkaista miehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Hän ei ollut milloinkaan aavistanut hänen luonteensa tätä puolta.
"Miten joutuvat ihmiset naimisiin?" jatkoi Daylight puhettaan. "No, ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi, mieltyvät toistensa ulkomuotoon; kolmanneksi, tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi, menevät naimisiin tai ei, riippuen siitä, miten he pitävät toisistaan opittuaan tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada selville pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta."
Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta ja eriskummalliselta. Häntä halutti nauraa — ei vihaisesti eikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin hullunkurista. Hän itse, pikakirjoittajatar, hän, kuuluisa ja mahtava miljoonanomistaja ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämät salaiset kohtaukset kukkuloilla lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan. Ja jos Daylight näin ollen koettaisi konttorissa kosia häntä, menettäisi hän hyvin edullisen paikan ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän ei ollut vuosikausia tehnyt työtä elatuksekseen menettämättä monta harhaluuloa.
"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Daylight. "Ratsastamme niin rohkeasti kuin haluatte ja jos joku näkee meidät, niin nähköön, Jos he juoruavat — no, niin kauvan kuin omatuntomme on puhdas, ei meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa ja Bobilla on selässään maailman onnellisin mies."
Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.
"On myöhä jo", sanoi Daylight, "emmekä ole tulleet mihinkään ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai — se ei ole paljon pyydetty — tehdäksemme lopullisen päätöksen."
"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede. "Mutta me rupesimme liian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla ryhdymme siihen aikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle vakava ja tärkeä ehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina?"
"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?" kysyi Dede. "Tiedätte varsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina."
"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina", huusi Daylight häikäilemättömästi ja Dede ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt häntä kauniimpana. "Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina kivilouhoksella…"
Dede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.