"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet ja minun täytyi päättää, että kosken voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta ja auttaa veljeäni."
Daylight tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui äkkiä hänestä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana sormillaan pöytään.
"Kuka osti sen?" kysyi hän.
Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauvan sitten oli oppinut tuntemaan ja jonka tiesi merkitsevän suuttumusta.
"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin", sanoi Dede. "Älkääkä kieltäkö, että ajattelitte sitä."
"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt sitä kysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen otatte, en kysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa teille menettää se. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin, ettette huomenna ratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni kulumaan."
"En minäkään tiedä", tunnusti Dede alakuloisena, "paitsi että minulla nyt on aikaa ommella."
"Mutta minä en osaa ommella."
Daylightin ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki Deden yksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi miltei tamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei ollut aivan vastenmielinen.
"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason", sanoi hän. "Ei ainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä mitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin muille on lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä minä ole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia." Hän näki varoittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan estääkseen kieltoa. "Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa, että minä ostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille, kun te haluatte ratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa hevosen joltakin toiselta, siinä kaikki."