Daylight nyökähytti päätään ja meni hänen luokseen ja asetti kätensä vääntöasentoon.
"Minäkin tahtoisin yrittää, poikaseni", sanoi hän.
Nuori mies nauroi ja tarttui hänen käteensä; ja Daylightin hämmästykseksi painui hänen oma kätensä pöytään.
"Malttakaahan", mutisi hän. "Vielä kerran. En ollut tällä kertaa valmiina."
Taas heidän kätensä yhtyivät. Se kävi nopeasti. Daylightin lihasten hyökkäysasento muuttui silmänräpäyksessä puolustusasennoksi ja vastustuskin oli turhaa, hänen kätensä painui pöytään. Daylight oli ymmällä. Tässä ei ollut tapahtunut mitään konnankoukkua. Molemmat olivat yhtä harjaantuneet tähän temppuun tai oikeastaan oli hän itse harjaantuneempi. Voima, pelkkä voima oli hänet voittanut. Hän tilasi juomia ja yhä ymmällä ja mietiskellen hän piti ylhäällä kättään ja katseli käsivarttaan aivankuin olisi nähnyt uuden oudon esineen. Hän ei tuntenut tätä käsivartta. Se ei ollut varmaankaan se käsivarsi, jota hän oli kuljettanut mukanaan kaikki nämät vuodet. Entinen käsivarsi. Ennen olisi ollut leikintekoa hänelle painaa tuon nuoren miehen käsi pöytään. Mutta tämä käsivarsi — hän katseli sitä katselemistaan niin epäillen ja kummissaan, että nuoret miehet purskahtivat nauruun.
Tämä nauru herätti hänet mietteistään. Hän yhtyi siihen aluksi, mutta sitten hänen kasvonsa hitaasti muuttuivat vakaviksi. Hän kääntyi moukarinheittäjän puoleen.
"Poikaseni", sanoi hän, "antakaahan, kun kuiskaan teille salaisuuden.
Lähtekää täältä ja lopettakaa juominen ennenkuin olette alottanutkaan."
Nuori mies punastui suuttuneena, mutta Daylight jatkoi.
"Nyt kuulette isänne puhuvan ja sallikaa hänen sanoa teille yhtä ja toista. Minä olen itse nuori mies, mutta en ole. Muutamia vuosia takaperin olisi kätenne taivuttaminen pöytään ollut lasten leikkiä minulle."
Slossom katsoi häneen epäuskoisena ja toiset naureskelivat ja kokoontuivat Daylightin ympärille.