"Poikaseni, en ole taipuvainen pitämään saarnoja. Tämä on ensimäinen kerta kuin olen milloinkaan puhunut jostakin katuen, ja se on teidän syynne. Olen kokenut yhtä ja toista aikoinani, enkä ole turhamainen, kuten voitte luulla. Mutta sanon teille suoraan, että omistan piru tiesi kuinka monta miljoonaa ja että antaisin varmasti kaikki juuri tässä paikassa, jos voisin taivuttaa kätenne pöytään, jos saisin takaisin ruumiinvoimani, jotka minulla oli silloin, kun nukuin taivasalla ja ennenkuin tulin kaupunkien kanakoppeihin juomaan cocktaileja ja ajamaan automobiileilla. Poikaseni, näin on minun laitani ja näin minä siitä ajattelen. Peli ei ole minkäänarvoinen. Pitäkää huolta itsestänne ja miettikää neuvoani. Hyvää yötä!"
Hän kääntyi ja hoiperteli pois sieltä ja hänen sanojensa vaikuttavaisuutta vähensi suuresti se seikka, että hän ne lausuessaan oli niin silminnähtävästi juovuksissa.
Yhä vielä ymmällä saapui Daylight hotelliinsa, soi päivällisensä ja valmistautui menemään levolle.
"Kirottu nuori keltanokka!" mutisi hän. "Painaa pöytään minun käteni aivankuin ei mitään. Minun käteni!"
Hän piti pystyssä loukattua jäsentä ja katseli sitä ihmetellen. Käsi, joka ei vielä milloinkaan ollut tavannut vahvempaansa! Käsi, joka oli saanut Circle Cityn jättiläiset vääntelehtimään! Ja ylioppilas-poikanen oli naurusuin taivuttanut sen pöytään — kahdesti. Dede oli oikeassa. Hän ei ollut sama mies. Asema oli vakavampi kuin häh oli milloinkaan myöntänyt. Mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä. Aamulla, nukuttuaan hyvin yön, hän tuumisi asiaa.
XXII LUKU.
Daylight heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina, kuten tavallisesti, joi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta kannusta ja selvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että rahapula oli hellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin. Vaikka kulku vielä oli hankalaa, olivat pahimmat vaarat jo ohitse. Kuten hän oli Heganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia ja varovaista peliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei niin vakavia kuin ne, jotka he jo olivat läväisseet. Hän oli ollut ahtaalla, mutta hän oli läpäissyt ehein nahoin, mikä oli enemmän kuin Simon Dolliver ja moni muu saattoi sanoa. Eikä ainoakaan hän liikeystävistään ollut joutunut häviöön. Hän oli pakoittanut heidät pelastamaan itsensä ja he olivat samalla itse pelastaneet nahkansa.
Hänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa, missä nuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma ei enää häntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja järkytetty, kuten ainoastaan voi olla voimakas mies, joka huomaa voimansa menneeksi. Ja tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään viitsinyt etsiä verukkeita. Hän tiesi, miksi hänen kätensä oli painunut alas. Ei siksi, että hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa ijässään ja jos hänen ruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon moukarinheittäjän käsi painunut alas. Daylight tiesi, että hän oli tehnyt pahaa itselleen. Hän oli aina pitänyt voimaansa ainaisena ja kuitenkin se vuosien kuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä. Hän oli taivasalla muuttanut kaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut kävelemisen. Hän oli ajanut automobiileilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla. Hänellä ei ollut ruumiinliikettä ja hän oli turmellut lihaksensa alkoholilla.
Ja oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsivät kaikki hänen rahansa loppujen lopuksi. Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa hänelle enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki hänet kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti häntä lujin sitein. Hän oli juuri nytkin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin ei hän olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsui häntä. Konttorin vihellys kuuluisi pian ja hänen täytyi noudattaa sitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään akkunasta — olisi ollut hauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla Dede Mabin selässä rinnallaan. Mutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä päivää. Saattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla konttorissa sitä selvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne olivat voimattomat taivuttamaan Deden ratsastamaan Mabilla — Mabilla, jonka hän oli ostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella. Kolmekymmentä miljoonaa! — jotka pakoittivat hänet menemään sinne ja menemään tänne, jotka painoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä, jotka turmelivat häntä kasvaessaan, jotka estivät häntä saamasta omakseen tyttöä, joka ansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.
Mikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa ajatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän, Daylight joutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa käsivarttaan. Se ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei Dede voinut rakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli rakastanut entistä voimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän ei itse pitänyt tästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli tehnyt sille, mitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi äkkiä istumaan. Hän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hän oli menettänyt Deden silmissä. Dede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa ja hänellä oli kylliksi järkeä tietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä naimisiin rahanorjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.