Kaksi päivää myöhemmin seisoi Daylight odottamassa pienen Glen Ellenin hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu ja Dede oli mennyt hotelliin muuttamaan pukua sillävälin kuin Daylight haki hevoset. Hän piteli nyt Bobia ja Mabia ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja katseli. Jo kaksi päivää Californian polttavassa auringonpaahteessa oli päivettänyt Daylightin kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta ratsuruoska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Hänen omat kasvonsa hohtivat, kun hän vastasi Daylightin katseeseen ja vilkaisi hänen ohitseen hevosiin. Sitten häh näki Mabin. Mutta hänen katseensa siirtyi taas mieheen.
"Oi, Elam!" sanoi hän läähättäen.
Se oli miltei kuin rukous, mutta rukous, johon sisältyi tuhansia ajatuksia. Daylight koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden ääni ilmaissut kaikkea — moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea rakkautta ja iloa.
Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja kuiskasi: —
"Oi, Elam!"
Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään, ja niissä Daylight näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatuskaan kyennyt käsittämään — sukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän salaisuuden ja ihmeen.
Taasen koetti hän lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkauden leikinlaskuunkin. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin ja Daylight kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti, kun Daylight nosti ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Daylight satulassa ja hänen rinnallaan ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä suden-raviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta — kaksi rakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä ratsastamassa kuherruskuukauttaan viettämään. Daylight tunsi olevansa kuin juopunut viinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei kukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli hänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä ja kaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka oli sanonut "Oi, Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.
He olivat päässeet kukkulan huipulle ja Daylight näki, miten Deden kasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi heidän eteensä. Daylight osoitti metsäistä kukkularyhmää tuleentuneiden viljapeltojen takana.
"Nuo ovat meidän", sanoi hän. "Ja ne ovat ainoastaan näytteenä maatilasta. Maltahan kunnes näemme suuren vuorirotkon. Siellä on portimoita ja kauriita — tuolla vuorella niitä oikein vilisee ja luulen, että jos hyvin käy niin voimme säikyttää liikkeelle vuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty — no, en kerro enää enempää. Saat odottaa ja nähdä itse."
He kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki vainioiden poikki ja molemmat haistelivat mielihyvällä lämmintä tuoksua, joka tuleentuneesta heinästä nousi heidän sieramiinsa. Kuten Daylightin ensikertaakin käydessä täällä visertelivät leivoset ja lehahtivat lentoon hevosten edestä kunnes he ennättivät metsään ja kukkien reunustamille aukeamille, jolloin he leivosten asemasta näkivät sininärhiä ja tikkoja.