Yhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan ja vastaukseksi Daylight puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Minuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:
"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä miljoonaa, niin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys." Ja sitten hän lisäsi: "Tahtoisin kuitenkin saada takaisin ajan, jolloin koetin voittaa sinut omakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin kukkuloilla sinua etsien. Tahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi kerran. Ja en voi kielin kertoa, miten pahoillani olen siitä, etten voi taas kietoa käsivarttani ympärillesi kuten silloin, kun sinä painoit pääsi rintaani vasten ja puhuit tuulessa ja sateessa."
XXVII LUKU.
Mutta eräänä vuonna varhain huhtikuussa tuli päivä, jolloin Dede istui mukavassa nojatuolissa kuistilla ommellen erinäisiä pikkuvaatteita ja Daylight luki hänelle ääneen. Oli iltapäivä ja aurinko paistoi kirkkaasti tuoreen vihantaan maailmaan. Keittiökasvitarhan kastelu-kouruja pitkin virtasi vesi ja vähäväliä Daylight keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan vesivirran suuntaa. Myöskin oli hän hyvin huvitettu pikkuvaatteista, joita Dede ompeli ja Dede itse oli säteilevän onnellinen niistä, vaikka toisinaan, kun miehen hellä leikinlasku kävi liian kouraantuntuvaksi, hän hämillään punastui ja oli suuttuvinaan.
Siitä, missä he istuivat, saattoivat he nähdä koko maailmansa. Kuin turkkilaisen käyrä-sapelin terä levisi Moon-laakso heidän edessään maataloineen, laidunmaineen, heinäniittyineen ja viinitarhoineen. Takana kohosi laakson seinämä, jonka joka loukon ja notkelman Dede ja Daylight tunsivat ja yhtäällä, minne aurinko suoraan paistoi, hohti hyljätyn kaivoksen valkea kaatopaikka kuin jalokivi. Etualalla tallin takana olevassa haassa vartioi Mab huolekkaasti varhaista kevätvarsaa, joka hoippui sinne tänne honteloilla jaloillaan. Ilma hohti kuumuudesta ja päivä oli raukaisevan lämmin. Viiriäiset visertelivät poikasilleen talon takana olevassa tiheikössä. Kesyt kyyhkyset kuhertelivat hiljaa ja suuren rotkon vihreästä syvyydestä kuului villin kyyhkysen nyyhkyttävä kuherrus. Kerran päästivät kanat varoittavan kotkotuksen ja juoksivat hurjasti piiloon, kun korkealla sinitaivaalla liitelevä haukka heitti varjonsa maahan.
Tämä ehkä herätti vanhoja metsästysmuistoja Wolfissa. Joka tapauksessa huomasivat Dede ja Daylight levottomuutta haassa ja siellä näyteltiin Nuoren Maailman julmaa vanhaa murhenäytelmää. Omituisen innokkaana, pehmytjalkaisena ja äänettömänä kuin aave läheni koira, joka oli vain kesytetty susi, hiipien ja ryömien nuorta varsaa, jonka Mab hiljattain oli saattanut maailmaan. Ja tamma, jonka entiset vaistot olivat heränneet ja väreilivät, kierteli yhä asettuen varsan ja sitä uhkaavan vaaran väliin, niinkuin entisinä villeinä aikoina, kun kaikki sen esi-isät olivat pelänneet sutta ja sen raatelevia veljiä. Kerran se pyöri ja koetti potkia koiraa takajaloillaan, mutta tavallisesti se koetti osua siihen etujaloillaan tai hyökkäsi sen kimppuun suu auki ja korvat luimussa, musertaakseen sen selkärangan hampaillaan. Ja susikoira korvat luimussa ryömien väisti pehmeästi vain kiertääkseen toiselta puolelta varsan luo ja antaakseen tammalle aihetta uuteen levottomuuteen. Silloin Daylight Deden levottomuuden nähdessään päästi matalan uhkaavan huudon; ja Wolf, joka silmänräpäyksessä palasi ihmisen vallanalaisuuteen, luikki nolona tallin taakse.
Kun Daylight vähän myöhemmin keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan kasteluvirtoja, huomasi hän, että vesi oli lakannut juoksemasta. Hän heitti olalleen lapion ja kärkikuokan, otti vasaran ja ruuviavaimen kaluhuoneesta ja palasi Deden luo kuistille.
"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi", sanoi häh. "Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on uhannut. Arvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas."
"Älä lue nyt eteenpäin", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi kulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.
Polun puolitiestä hän löysi maavieremän. Se oli vähäpätöinen, vain muutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään viisikymmentä jalkaa korkeammalta, oli se törmännyt vesijohtoon tarpeeksi suurella voimalla tukkeakseen sen, Ennenkuin Daylight ryhtyi työhön, katsoi hän ylöspäin vieremän jälkeen jättämää polkua ja hän katsoi maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen kaivostyömiehen silmillä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään ja lakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.