Daylight pudisti päätään.
"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aijo sallia tuollaisen vanhan ilkeän vieremäin tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon rotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia vuosia. Ja kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut vuoret sortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana paikallaan."
Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.
"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla täällä maalla — soitantoa, teattereita ja muuta sellaista. Etkö milloinkaan haluaisi palata kaupunkiin?"
Niin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa Dedeen ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta huojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu poikamainen nauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.
"Kuulehan", sanoi hän äkkiä jyrkästi, "älä mene tuolle rinteelle kävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on hyvin vaarallista kävellä ja minä en tahdo menettää sinua nyt."
Hän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja intohimoisesti.
"Miten tulinen rakastaja!" sanoi Dede ja hän ilmaisi ylpeyttä, jota hän tunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.
"Katso tuonne, Dede." Daylight pyöritti käsivarttaan laajassa kaaressa, johon sisältyi laakso ja sen takana olevat vuoret. "Moon-laakso — hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä ja ajattelen sinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja minä tunnen sydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa ja minusta miltei tuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita korkealentoisia runoilijaveikkoja. Katsoppas Hood-vuorta, tuonne, minne aurinko juuri kallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme lähteen."
"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä", nauroi Dede. "Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen valmistu aikaisemmin kuin sinäkään iltana."