Häntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa kuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia ennenkuin ryhtyi valmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut käsittää, että oli ollut niin kauan poissa.
Taas kuului Deden maanittelu: "Tänne, tipu, tipu, tipu, tipu, tipu!
Tänne tipu, tipu, tipu!"
Siten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa. Daylight oli aikoja sitten pannut sen merkille. Nämät ajatukset, jotka koskivat Dedeä toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat hänet suuren pelon valtaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei kadottanut Deden. Ei kertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina mielipuolisina tunteina ja niin suuresta rikoksesta täytyi vähintäin olla seurauksena, että hän oli todella hänet menettänyt.
Hän laski kädestään kvartsikappaleen, liukui vieremää alas ja juoksi raskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän hiljensi vauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan mistä itse näkymättä saattoi tähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti niille kahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.
Hänen näkemisensä näytti vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli Daylightiin iskenyt ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan polkua alaspäin. Taas hän kiipesi maavieremää ylöspäin, mutta tällä kertaa hän kiipesi korkeammalle ja vei kuokan ja lapion mukanaan. Ja taas hän raatoi hurjasti, mutta tällä kertaa toisessa tarkoituksessa. Hän työskenteli taitavasti, irroitti punaisen maalohkareen toisensa perästä ja antoi sen vyöryä alas peittämään sen, minkä hän oli paljastanut, kätkemään päivän valolta aarteen, jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin ja keräsi sylintäyden menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi vieremälle. Mutta tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti uusia maalohkareita työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä seinämistä ei näkynyt jälkeäkään.
Sitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta väsymystä kuten ihminen, joka on elänyt peloittavan murroskauden. Hän korjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi vesikouruissa ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen. Dede oli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa ja hänen askeltensa kopse tuotti Daylightille suurta tyydytystä.
Hän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka juuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, katseli hän pilviä ja taivasta ja laaksoa aivankuin olisi ilman keralla juonut niitäkin. Dede ei tiennyt, että Daylight oli palannut ja silloin tällöin käänsi tämä päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa — hänen näppäriin käsiinsä, hänen ruskeisiin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat kullanvärisenä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa lupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän kuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon käännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin hän oli aina värähtänyt, kun hän tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.
"En tiennyt, että olit palannut", sanoi Dede. "Olliko se vaarallista?"
"Hyvin paha, tuo maavieremä", vastasi Daylight yhä katsellen eteensä ja värähtäen vaimonsa kosketuksesta. "Pahempi kuin luulinkaan. Mutta olen keksinyt suunnitelman. Tiedätkö, mitä aijon tehdä? — aijon istuttaa kumipuita koko alueelle. Ne lujittavat maan. Istutan niitä niin tiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu pujahtamaan niiden välitse ja kun niiden juuret haarautuvat ja vahvistuvat ei mikään maailmassa voi liikuttaa tuota maata."
"Onko se niin vaarallista?"