Miehet vääntelehtivät naurusta. Joe Hines vierähti vuoteelleen ja piteli sivujaan.
"Ja heidän jälkeensä tulevat suuret kaivoshuijarit, jotka ostavat kokonaisia kaivosalueita, missä te olette raaputelleet roposia saadaksenne kuin kanat hernemaassa. Ja he käyttävät kesällä puserrettua ilmaa ja talvella höyryä — —"
Sulattaa maata höyryllä! Se oli jo liikaa. Daylight oli varmasti sivuuttanut entiset ennätyksensä leikinlaskussa. Sulattaa höyryllä maata — vaikka sulattaminen puitakin polttamalla oli vain kuviteltu koe, tuulentuoma unelma!
"Naurakaa te vaan, naurakaa! Ette ole vielä saaneet silmiänne auki. Olette kuin läjä pieniä naukuvia kissanpoikia. Sanon teille, että Harperista ja Laduesta tulee miljoonanomistajia, jos kulta-aarre löydetään Klondikesta. Ja jos se löydetään Stewartista, saatte nähdä Elam Hamishin kaupunginpaikalla kansanvaelluksen. Siihen aikaan kuljette te kaikki ilmaa haukkoen…" Hän huokasi alistuvasti. "No, luulen, että minun täytyy antaa teille jotakin purtavaa tai lientä nieltäväksi tai mitä hyvänsä suuhun pantavaa."
Daylight näki näyn. Hänen mielikuvituksensa oli ahdasrajainen, mutta kaikki mitä hän näki, hän näki suuresti. Hänen ajatustapansa oli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä, eikä hän milloinkaan uneksinut turhia. Kun hän mielikuvituksessaan rakensi vilkasliikkeisen suurkaupungin autiolle metsän ja lumen peittämälle lakeudelle, oli sen perustuksena kultalöytö, joka teki kaupungin mahdolliseksi, ja lähinnä hän otti huomioon sataman, sahan ja varastohuoneiden paikan ja kaikki muut tällaiset seikat, jotka ovat tarpeellisia kaukaisessa kaivoskaupungissa. Mutta tämä kaikki oli vain perustana jollekin suuremmalle, nimittäin mielikuvituksen leikittelylle. Hän kuvitteli kaupunkinsa kaikki olot, sen taloudelliset ja muut suhteet. Näin sai hän laajemman alan mielikuvitukselleen, joka hipoi taivaan pilviä, rajana toisella puolen etelä ja toisella puolen revontulet. Peli kävisi suurenmoiseksi, suuremmaksi kuin kukaan Yukonin mies saattoi aavistaa, ja hän, Burning Daylight, kyllä laittaisi itsensä tähän peliin.
Kuitenkaan ei tästä ollut nyt mitään hyötyä, vaan kullanetsinnästä. Mutta suurtyötä oli tulossa. Samoinkuin hän uskalsi viimeisen kultaunssinsa hyville poker-korteille, samoin pani hän elämänsä ja ponnistuksensa kullanetsintään suuren kultalöydön toivossa. Hän ja hänen kolme toveriaan taivalsivat koirineen, rekineen ja lumikenkineen Stewartin jäätynyttä rantajäätä pitkin, taivalsivat yhä etäämmälle valkeaan erämaahan, jonka loppumatonta hiljaisuutta ei milloinkaan ollut häirinnyt ihmisäänet, kirveeniskut tai pyssynpamaukset. He liikkuivat autiossa ja hyisessä hiljaisuudessa, pienet ihmismyyrät, ennättäen päivässä määrätyt peninkulmat, sulattaen jäätä juomavedeksi, leiriytyen yöksi lumeen. Heidän susikoiransa kyyröttivät huurteisena, karvaisena kasana, heidän kahdeksan lumikenkäänsä törröttivät lumessa rekien vieressä.
He eivät nähneet mitään merkkejä muista ihmisistä, vaikka he kerran näkivät sauvottavan veneen, joka oli talaalla joen rannalla. Ken olikin sen sinne jättänyt, ei hän ollut milloinkaan palannut; ja he ihmettelivät sitä ja jatkoivat matkaa. Toisen kerran saapuivat he paikalle, jossa oli ollut intiaanikylä, mutta intiaanit olivat kadonneet; he olivat epäilemättä hirvenä jossa Stewartin oikeanpuoleisilla rantamailla. Kahden sadan peninkulman päässä Yukonista he löysivät nuo matalikot, joista Al Mayo oli kertonut. He rakensivat pitempiaikaisen leirin, panivat ruokavaransa korkealle telineelle suojellakseen niitä koirilta ja ryhtyivät työhön matalikolla, kaivaen itselleen tien sorakerrokseen jääpeitteen läpi.
Se oli kovaa ja alkuperäistä elämää. Suuruksen syötyään ryhtyivät he työhön harmaassa aamunsarastuksessa; ja kun yö yltyi keittivät he ruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat merimiesjuttuja kotvasen, kääriytyivät sitten makuuvaippoihinsa ja nukkuivat revontulien leimutessa taivaalla ja tähtien karkeloidessa avaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista: hapanta leipää, silavaa, papuja ja silloin tällöin vadillinen keitettyjä riisiryynejä luumujen kera. Tuoretta lihaa ei heidän onnistunut hankkia. Eläinkunta puuttui miltei kokonaan. Harvoin näkivät he lumikengän jättämällä jäljellä kaniinin tai kärpän: mutta ylimalkaan näytti kaikki elämä paenneen näiltä mailta. Se ei ollut heille mitään outoa, sillä kerran tai pari oli heidän elämässään sattunut, että he olivat yhtenä vuotena taivaltaneet seudun kautta, jossa vilisi metsänriistaa, ja jossa vuotta tai paria myöhemmin ei ollut mitään.
He löysivät kultaa matalikoista, mutta ei niin suurissa määrin, että olisi kannattanut sitä sieltä kaivaa, Ollessaan hirvenä jossa viidenkymmenen peninkulman päässä, oli Elijah huuhtonut kattilassa suuren puron pintasoraa ja huomannut sen lupaavaksi. He valjastivat koirat ja ajoivat paikalle ottaen mukaan vain hiukan ruokavaroja. Täällä ja mahdollisesti ensi kerran Yukonin historiassa otettiin käytäntöön puiden polttaminen kuilua syvennettäessä. Se tapahtui Daylightin alotteesta. Poistettuaan sammaleet ja ruohon laittoivat he nuotion kuivasta kuusipuusta. Kuuden tunnin polttaminen sulatti kahdeksan tuuman paksuudelta maata. He iskivät kuokkansa siihen ja kun multamöhkäleet oli lapioitu pois, sytytettiin uusi nuotio. He tekivät työtä myöhään ja varhain, kokeen onnistumisen yllyttäminä. Tunkeuduttuaan kuuden jalan paksuisen jäätyneen multakerroksen läpi, oli heidän käytävä käsiksi soraan, joka niinikään oli jäässä. Tässä kävi eteneminen hitaammin. Mutta he oppivat hoitamaan nuotiotansa paremmin ja saattoivat pian sulattaa viisi tai kuusi tuumaa kerrallaan. Sorassa oli kultajauhoa ja kahden jalan päästä tuli jälleen vastaan multakerros. Seitsemäntoista jalan syvyydeltä he tapasivat hienon sorajuovan ja siinä kultaa ja koepannusta saatiin kuuden ja kahdeksan dollarin edestä kultaa. Ikävä kyllä, oli tämä sorajuova vain tuuman paksuinen. Sen alla oli multaa, jossa oli muinaisten puiden runkoja ja maanpäältä hävinneiden hirviöiden luukivettymiä. Mutta he olivat kuin olivatkin löytäneet kultaa; ja mikä oli luultavampaa kuin että he löytäisivät suuren kerrostuman peruskallioon päästyään? He tahtoivat kaivautua peruskallioon saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen askeleen syvyydessä. He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa työvuorossa ja kahdessa kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.
Tähän aikaan loppuivat heidän papunsa ja Elijah lähetettiin pääleiriin hakemaan lisää ruokaa. Elijah oli itse sisukas vanhanajan erämies. Matka edestakaisin oli sata peninkulmaa, mutta hän lupasi tulla takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan ilman kuormaa ja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Sensijaan hän saapuikin toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri panneet levolle, kun he kuulivat hänen tulevan.