Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: vaivoin hankittu on helposti menetetty. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä tarjosi Elam Hamish taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin lasilta, kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta, läsnä oli kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa ja joka tanssin välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina. Tämä oli hänen yönsä eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään. Eipä silti, että Elam Hamish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt whiskystä. Hän oli liian elinvoimainen ja voimakas, liian terve sielultaan ja ruumiiltaan vajotakseen alkoholin orjuuteen. Samoillessaan intiaanien teitä ja virtoja pitkin vietti hän kuukausia yhteenmenoon nauttimatta mitään kahvia väkevämpää, olipa hän ollut vuoden yhteen menoon juomatta kahvia iltaisin. Mutta hän piti seurasta ja koska Yukonissa ainoan seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää ravintolasta, taipui hän käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan olivat kaikki miehet Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se oli sopiva tapa miehelle hankkia seuraa ja huvitusta. Hän ei tuntenut mitään muuta keinoa.
Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä oli jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat, jotka olivat intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat housunsa olivat vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty villahuovasta. Pitkät villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat hänen kupeellaan. Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnasta, joka kulki kaulan ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli turkislakki, jonka korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat riippuivat irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat poskiluitten alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama hipiä ja mustat, terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka ihon pronssiväri ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti vanhemmalta kuin kolmenkymmenenvuotiaalta ja kuitenkin oli hän paljaiksi ajeltuine ja rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen. Tämä ikämiehen ulkonäkö perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin määritellä. Se tuli miehen suorittamista maineteoista, siitä, mitä hän oli kestänyt ja kokenut, ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen olemuksen taa. Hän oli elänyt seikkailurikasta elämää, täynnä jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä välähteli hänen silmissään, värähteli hänen äänessään, ja näytti alati kuiskivan hänen huuliltaan.
Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä lievensivät suupielten kaartumat ylöspäin. Nämä kaartumat tekivät hänet lempeän näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt tekivät hänen kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämät miellyttävät pikkupiirteet pelastivat hänet luonnonlaadusta, joka pohjaltaan oli kesyttämätön ja joka muussa tapauksessa olisi ollut julma ja kova. Nenä oli laiha, suurisieraiminen, sirorakenteinen ja suuruudeltaan sopusoinnussa kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis ja sopusuhtainen, ikäänkuin korvatakseen kapeutensa. Intiaania muistuttivat vielä hänen hiuksensa, jotka olivat hyvin suorat ja hyvin mustat, ja niiden kiilto, jonka vain hyvä terveys saattoi lahjoittaa.
"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.
"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?", sanoi Olaf
Henderson.
"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskalais-Louis. "Se poika on silkkaa kultaa — —"
"Ja kun Jumala kaikkivaltias huuhtoo esille Daylightin sielua viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti MacDonald, "täytyy Jumalan kaikkivaltiaan rakentaa vesipato, tavallinen huuhdontakattila ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."
"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelaajaan syvästi ihaillen.
"Oikein hyvä", vahvisti Ranskalais-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun sen päälle, vai?"