Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Burning Daylight voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle ja ravintolan punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa vaakakupissa ja pani sen Daylightin pussiin. Kun valssi oli takahuoneessa päättynyt, keksi Daylightin silmä nuo kolme paria, joita pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.
"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se —"
"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates väliin.
"Olet oikeassa, poikani", sanoi Burning Daylight iloisesti. "Syyhyinen yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi. Kuunnelkaa ulvontaani."
Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana tanssilattialla, missä kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat intiaanisaappaissa ja huoneessa vallitsi kohta kova melu, Burning Daylight oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.
Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökähyttivät viinurit takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen: "Burning Daylight on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät ja viinurit saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat ja pian olivat pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin ja rulettihyrrän surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.
Harvat tunsivat Elam Hamishia muulla nimellä kuin Burning Daylightin. Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta, että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän villahuovistaan ja valittaa, että päivä jo on palava: "burning daylight". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen napaseudun erämaassa, jossa kaikki miehet ovat uutisasukkaita, tienraivaajia. Miehet sellaiset kuin Al Mayo ja Jack McQuestion olivat olleet ennen häntä; mutta ne olivat tulleet maahan Rockien poikki, Hudson Baymaasta idässä. Hän sitä vastoin oli ensimäisenä kulkenut Chilcootin ja Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta aikaisemmin oli hän kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut viiden toverin kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut takaisin yhden kera. Neljä oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan erämaahan. Ja kaksitoista vuotta oli Elam Hamish yhä kaivanut kultaa, väliin napaseudun pimeässäkin.
Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän oli kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta maata. Sivistys oli unelma jostakin entisestä elämästä. Forty Milen ja Circle Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään pääkaupunkeja. Eikä hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan hän oli auttanut sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli tehnyt historiaa ja maantiedettä ja ne, jotka seurasivat häntä, kirjoittivat hänen vastoinkäymisistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen jalkansa olivat polkeneet.
Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan — yhtä nuoren kuin hän — sankareista pidettiin häntä vanhimpana. Ijältään oli hän heitä edellä. Teoissa oli hän heitä etevämpi. Kun kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja moitteettomana miehenä.
Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi. Yukonissa panivat miehet kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa. Eikä Elam Hamish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennenkaikkea oikea miesten mies ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä voimakas. Ympäristö oli ratkaissut minkä muodon tämä peli saisi. Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa ja hänen isänsä oli muuttanut Länsi-Oregoniin, millä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa. Hän ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa oli suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä, mutta suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varman, vaikka niukan voiton eteen, ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi korkeata peliä. Hän pani alttiiksi kaikki ja jos hän sai vähemmin kuin oli odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Hamish kaksitoista vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä rehellisesti ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt jälelle toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti, siinä ei ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan. Hän oli ahertanut kaksitoista vuotta ja neljäkymmentätuhatta oli pienoinen voitto siitä panoksesta — sillä saattoi kustantaa ryypyn ja tanssin Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.