"Tämä on kuin farao-peliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän, pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta, joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.
Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään, Yhdysvaltoihin, ottaen lomaa napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun Daylightilta kysyttiin, milloin hän lähtisi etelään, nauroi hän aina ja sanoi lähtevänsä vasta sitten kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli saanut voittoisat kortit.
Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Daylightia kuin sankaria, väittivät, että hän oli mies, joka ei tiennyt mitä on pelko. Mutta Bettles ja Dan MacDonald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään ja nauroivat mainitessaan sanan naiset. Ja he olivat oikeassa. Hän oli aina pelännyt heitä, aina siitä lähtien kuin "Kuningatar Anna" Juneausta oli avonaisella ja naurettavalla tavalla osoittanut rakkauttaan hänelle, seitsemäntoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä, hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar Annan" luota tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan — uranuurtajanaisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet solien poikki ensimäisille kultakaivospaikoille. Mutta mikään lammas ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä ylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, ja hän oli tehnyt sen vain näön vuoksi; mutta naiset olivat yhä hänelle suljettu kirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten suuressa joukossa.
Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimeltä "Klondiken kuningas", kun hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsä-parooni" ja "Kultala-ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli "Vanhanajan-miesten isä", pelkäsi hän naisia enemmän kuin milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa, tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa, tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi, niin koettivat he kaikki kietoa häntä pauloihinsa.
Oli vain yksi poikkeus ja se oli Freda, tanssijatar, jolle hän oli antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi, sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä ankaramman pelon.
Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tarkastamassa Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, tavalliselta nopealta retkeltään, oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Talvi oli tullut yht'äkkiä ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä peninkulmaa Yukonia alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo piti, hän ennätti Klondiken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa näki hän turkkeihin puetun naisenruumiin kasvot alaspäin vajoomassa jäälauttojen väliin. Kun kapea kuja avaantui jäiden keskelle, oli vain muutaman silmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää hänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin, tultuaan tuntoihinsa olisi katsonut häneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi, miksi teitte sen?"
Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja. Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli tarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.
Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja halveksivan näköisenä poispäin. Ja kuitenkin hän tuli sitten pyytämään Daylightiltä anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja Daylight sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä se sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään hän sai selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.
Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli pelottavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa, kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi, sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä, pakoittanut hänet lähtemään Klondikeen ja etsimään väkivaltaista kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka pelasti hänen henkensä.
Tähän saakka Daylight oli välttänyt rakkauden kuten hän oli välttänyt isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokko ja aiheutti vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Daylightin, hämmentäisi se hänenkin elämänsä yhtä armottomasti kuin kaikkien muidenkin. Se oli hulluutta, sulaa hulluutta ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen tusinaa nuorta miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.