Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena majassaan. Hän oli ampunut luodin päähänsä, eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä. Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Daylight oli syynä tähän tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat siitä ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntai-lisälehtien palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Daylightista, "Klondiken kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan oli hän ensin hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut ompelukoneen ja valmistanut miesten parka-takkeja, turkislakkeja ja hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimäiseen Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että Daylight oli tahtomattaan syypää hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.
Ja pahinta oli, että Daylight itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma. Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken — Neidon levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivankuin olisi Neito ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaijentanut ne, ja tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä Neito sanoi ja teki, oli ollut miltei äidillistä. Daylight muisti, miten hän oli katsonut häneen, miten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookum-rotkosta. Hänen naurunsa oli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen entinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen. Päinvastoin oli hän näyttänyt niin ilmeisen tyytyväiseltä, niin rauhalliselta. Hän oli pettänyt Daylightia, joka oli todenteolla hullu. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan oli sammunut ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän oli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää häiritsisi.
Daylight muisti kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään. Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, iäiset jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Tällä hetkellä ja koko illan oli hän kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti kuin hän, Daylight tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän vain olisi tiennyt sen! Vaikkei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain hiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi sallinut tämän suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei itse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt häneen kyntensä ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.
Neidon ainoa pelastusmahdollisuus olisi ollut se, että häneenkin, Daylightiin, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myy kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa avonaisessa veneessä'. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen ja sen takana oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia, sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat olleet rehellisiä ja moitteettomia.
Ensi kerran elämässään menetti Daylight tarmonsa. Hän tunnusti suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekottelevammin kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkaudettaankin, pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä, oli harvinaisen voimakas ja yhtä hyvännäköinen ja hyväluontoinen, olisi hän tavallisen naisen silmissä ollut tavottelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttisuuden sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein silmin, puhumattakaan joistakuista naineistakin naisista. Muut miehet olisivat siinä asemassa kadottaneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli, että hän useimmiten vastasi kieltävästi kutsuihin taloista, missä hän saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.
XIII LUKU.
Kuusituhatta miestä toi talvi 1897 Dawsoniin, työt kaivoksissa vilkastuivat ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä istui Daylight penkillä French Hillin ja Skookum Hillin välillä ja alkoi katsella avarammin asioita. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain alue ja Bonanzaa näkyi peninkulmain laajalta. Se oli laaja maisema, jossa kaikkialla näkyi hävityksen jäljet. Mäiltä oli huippuihin saakka puut kaadettu ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä koloista, joita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu kohosi tuhansista koloista lumessa, missä syvällä peruskalliossa, jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä ryömi ulos koloista tai katosi niihin tai nostivat he käsivintturilla sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi. Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla huuhdontapatojen paaluja, huuhdontakouruja, suuria vesirattaita — kullankaivaja-armeijan kuormaston tähteitä.
"Tuo on kaikki pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Daylight ääneen.
Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksen puutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli itsekseen ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin kaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden dollarin ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla, suunnitelmattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen dollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.
Tarvittiin järjestelmällisyyttä, päätti hän; ja hänen nopea mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin, jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka otettaisiin käytäntöön, piti hän vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Californiassa tehtävän.