"Minä olen halukas", vastasi Hal Campbell. "Minun merkkini vastaavat viittä sataa."
"Minun samoin", vastasi Hamish, ja toisetkin määräsivät omien merkkiensä arvon. Ranskalais-Louis, joka oli kohtuullisin heistä, määräsi omat merkkinsä sadan dollarin arvoisiksi kunkin.
Alaskassa ei tähän aikaan ollut roistoja eikä väärinpelaajia. Pelattiin rehellisesti ja miehet luottivat toisiinsa. Miehen sana oli yhtä hyvä kuin hänen kultansa vaakakupissa. Merkki oli litteä, pitkulainen pikkulaatta, noin sentin arvoinen. Mutta kun pani merkin peliin ja ilmoitti sen arvoksi viisisataa dollaria, niin sen arvoksi hyväksyttiin viisisataa dollaria. Voitti sen ken tahansa, hän tiesi merkin liikkeeseenlaskijan lunastavan sen kultahiekkamäärällä, jonka arvoksi vaaka osoitti viisisataa dollaria. Kun merkit olivat erivärisiä, ei omistajan ollut vaikea eroittaa niitä muitten merkeistä. Näinä Yukonin seudun alkuaikoina ei kukaan vielä edes uneksinutkaan pelata panokset pöydällä. Mies vastasi pelitappioistaan koko omaisuudellaan, eikä kukaan välittänyt siitä missä hänen omaisuutensa oli tai minkälainen se oli.
Hamish nosti ja joutui jakajaksi. Onneaan parantaakseen hän kortteja sekottaessaan käski viinuria tuomaan lasin kaikille läsnäoleville. Antaessaan ensimmäisen kortin vasemmalla istuvalle MacDonaldille hän sanoi:
"Menkää nyt syvälle kaivokseen, likanaamaiset eskimot ja siwashi-lurjukset. Menkää kaivoksen pohjalle ja kaivakaa syvään! Vetoköysi tiukalle! Vääntäkää vipua kaikella väellä, kiskokaa vetonuoria koko voimallanne ja painollanne! Hei — juu! Hei — juu! Tie auki ja lakit käteen! Tässä tulee vielä ankara työ ennenkuin aamuun päästään. Ja muutamat vielä saavat mustelmia… oikein tuntuvia."
Kun peli pääsi alkuun, vaikenivat pelaajat miltei kokonaan, vaikka heidän ympärillään jatkui liikettä ja hälinää. Elam Hamish oli sytyttänyt kipinän. Tivoliin tuli kaivostyömies toisensa jälkeen ja jäi sinne. Kun Burning Daylight oli hurjalla päällään, ei kukaan muukaan ollut murheellinen. Tanssilattia oli täynnä. Kun naisia ei riittänyt, kääri moni mies silkkinenäliinan käsivarteensa naisellisuutensa merkiksi ja tanssi muiden miesten kanssa. Kaikki pelipöydät olivat tungokseen asti täynnä ja pitkän tarjoilupöydän ääressä juttelevien ja uunin eteen kokoontuneiden miesten ääniä säesti rahojen säännöllinen kilinä ja rulettihyrrän vuoroon vaimeneva ja vuoroon kiihtyvä terävä surina. Kaikki Yukonin yölle ominaiset sekalaiset ainekset olivat Tivolissa.
Pelionni vaihteli yksitoikkoisesti, sillä mitään hyviä kortteja ei ollut kukaan vielä saanut. Seurauksena oli, että korkea peli muuttui peliksi pienillä panoksilla, vaikkei mikään peli kestänyt kauvan. Milloin voitti toinen, milloin toinen.
Mutta kello kolmelta alkoivat pelaajat saada hyviä kortteja. Nyt tuli se suurhetki, jota miehet poker-pelissä odottavat viikkokausia. Sanoma tästä levisi kautta Tivolin. Katselijat kävivät hiljaisiksi. Etäämpänä seisovat lakkasivat juttelemasta ja tulivat pöydän luo. Pelaajat jättivät muut pelipöydät ja tanssihuone jäi tyhjäksi, ja lopulta seisoi poker-pöydän ympärillä alun toistasataa henkeä taajassa, äänettömässä ryhmässä. Katsojat olivat alkaneet lyödä vetoja suurista summista ennenkuin voitto oli ratkaistu ja vedot pienenivät jälleen, kun ratkaisu viipyi. Kearns oli jakanut kortit ja Ranskalais-Louis oli avannut pelin yhdellä merkillä, jonka arvo oli sata dollaria. Campbell "kuulosti".
Mutta Elam Hamish, joka sitten oli vuorossa, löi pöytään viisisataa dollaria, huomauttaen MacDonaldille, että oli hyödyttänyt tätä.
MacDonald vilkaisi vielä kortteihinsa ja pani peliin tuhatta dollaria vastaavat merkit. Kearns, joka kauvan tarkasteli korttejaan, kuulosti lopulta. Ranskalais-Louis sai siis, päästäkseen peliin, suorittaa yhdeksänsataa dollaria, jotka hän suorittikin, samoin kauvan aprikoituaan. Campbell sai niinikään suorittaa yhdeksänsataa saadakseen jäädä peliin ja ostaakseen uudet kortit, mutta kaikkien ihmeeksi hän noiden yhdeksän sadan lisäksi pani peliin vielä tuhat dollaria.