Hän kulki vesakon läpi noudattaen epäselviä karjapolkuja ja nousten hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.
"Ihana maa", mutisi hän, "kovin ihana maa."
Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat rotko ja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen ja hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä hän murtausi vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Täällä odotti häntä uusi yllätys. Hän oli kuullut koiran haukuntaa maatumia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä näki hän suuren vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka. Daylight istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään, kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin aivankuin olisi hänkin ottanut osaa metsästykseen, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen jäsenissään oli entinen kolotus ja hänen päässään vilisi muistoja niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.
Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen ja metsätie yhtyi jonkun matkan päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla, joka muistutti Daylightista kaniinia.
Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden paikatut; hän oli paljain päin ja hätiin pumpulipaitansa oli auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Daylightia pysähtymään ja näytti kirjettä kädessään.
"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte tämän postiin", sanoi hän.
"Teen sen kyllä", sanoi Daylight ja pisti kirjeen takkinsa taskuun.
"Asutteko täällä, vieras."
Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Daylightiin hämmästyneesti ja kiinteästi.
"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Hamish — sanomalehdet nimittävät teitä Elam Hamishiksi. Olenko oikeassa?"
Daylight nyökäytti päätään.