"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?" Daylight irvisteli vastatessaan:
"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."
"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta kertaa sanomalehdissä ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin teidät heti. Nimeni on Ferguson."
"Asutteko täällä?" toisti Daylight kysymyksensä.
"Kyllä. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä, jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."
Kävellen ja taluttaen hevostaan seurasi Daylight nopeasti astelevaa innokasta pikkumiestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä kasvoi suuria tammia, sillä maaperä oli täällä parempaa. Vuoren rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla, miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka avaraa kuistia tuolineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin makuuhuoneena. Daylightin terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen keittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli kaikkialla ja muutamissa niistä virtasi parhaillaan vettä.
Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.
"Mitä arvelette tästä?"
"Kaikki tehty käsin", Daylight nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka säteili hänen silmistään, tyydytti pikku miestä.
"Tiedättekö, tunnen joka puun aivankuin olisivat ne omia poikiani. Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan lähdettä."