"Minulla oli vähän voimia jäljellä, enkä voinut soutaa tieheni. Siispä minut otettiin laivaan ja kurkkuuni kaadettiin vettä ja minulle annettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette te nähneet valkoisen miehen, ja nämä miehet olivat kaikki valkoisia ja heitä oli niin monta, kuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun minä huomasin, että he olivat hyvin ystävällisiä, tulin rohkeammaksi ja päätin itsekseni painaa mieleeni kaikki mitä näin. Ja he opettivat minut tekemään mitä hekin tekivät, ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja makuupaikan. Ja päivän toisensa jälkeen kuljimme merellä ja joka päivä päämies otti auringon taivaalta ja pani sen sanomaan, missä me olimme. Ja kun aallot olivat hyvällä päällä, pyydystimme hylkeitä ja minä ihmettelin kovin, sillä he heittivät aina pois lihan ja rasvan ja pitivät ainoastaan nahan."
Opee-Kwanin suu värähteli kiivaasti ja hänen piti juuri ruveta moittimaan tällaista tuhlausta, kun Koogah potkaisemalla sai hänet vaikenemaan.
"Pitkän ajan päästä, kun aurinko oli kadonnut ja ilmaan oli tullut purevaa pakkasta, käänsi päämies kuunarin keulan etelään. Päivän toisensa jälkeen kuljimme kohti etelää ja itää, emmekä koskaan nähneet maata ja olimme likellä sitä kylää, josta miehet olivat kotoisin — —"
"Kuinka he tiesivät, että he olivat likellä?" kysyi Opee-Kwan, joka ei enää voinut hillitä itseänsä. "Eihän maata ollut näkyvissä."
Nam-Bok katsoi häneen vihaisesti. "Enkö minä sanonut, että päämies pakoitti auringon alas taivaalta?"
Koogah sovitteli ja Nam-Bok jatkoi.
"Niinkuin sanoin, ollessamme likellä sitä kylää puhkesi kova myrsky ja yöllä olimme avuttomia, emmekä tienneet missä olimme — —"
"Juurihan sanoit, että päämies tiesi — —"
"Rauhoitu Opee-Kwan! Sinä olet typerä, etkä ymmärrä. Niinkuin sanoin olimme yöllä avuttomina, kun myrskyn pauhinassa kuulin yht'äkkiä aaltojen hyrskeen rantaa vasten. Ja sitten purjehdimme kovalla ryskeellä päin rantaa ja minä jouduin veteen uimaan. Rannikko oli kallioista ja monen peninkulman matkalla ei ollut kuin kappale hietarantaa, ja siinä kaivoin käteni santaan, siten vetäen itseni kuohuista. Toiset miehet olivat varmaankin murskaantuneet kallioihin, sillä kukaan heistä, päämiestä lukuunottamatta, ei tullut maihin ja hänetkin tunsin vain sormessaan olevasta sormuksesta.
"Kun päivä koitti, eikä kuunarista näkynyt jälkeäkään, käänsin kasvoni sisämaahan päin ja lähdin vaeltamaan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni ihmiskasvoja. Ja tullessani erääseen taloon vietiin minut sisään ja annettiin ruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä ja valkoiset miehet ovat aina ystävällisiä. Ja se talo oli isompi kuin kaikki meidän rakentamamme talot ja meidän isäimme ennen meitä rakentamat talot yhteensä."