"Se oli mahdottoman suuri talo", sanoi Koogah, peittäen epäilyksensä ihmettelevään äänensävyyn.
"Sellaisen talon tekemiseen tarvittiin paljon puita", lisäsi Opee-Kwan ottaen opiksi.
"Se ei ole mitään." Nam-Bok kohautti halveksivasti olkapäitään. "Niinkuin meidän talomme sen rinnalla, oli se talo niihin verrattuna joita myöhemmin olin näkevä."
"Eivätkä ne miehet ole isoja?"
"Ei, sellaisia kun te ja minä", vastasi Nam-Bok. "Minä olin leikannut itselleni kepin, jotta minun olisi kevyempi kävellä, ja muistaessani, että minun tuli kertoa kaikki teille, veljeni, vedin keppiin viivan merkitsemään jokaista siinä talossa asuvaa henkilöä. Minä olin siellä monta päivää, tehden työtä, josta he minulle antoivat rahaa; — Sitä te ette tunne, mutta se on erinomaisen hyvää olemassa.
"Ja eräänä päivänä lähdin siitä paikasta kauemmaksi sisämaahan. Ja kulkiessani kohtasin paljon ihmisiä ja minä leikkasin pienempiä merkkejä keppiin, että kaikki siihen mahtuisivat. Sitten näin ihmeellisen asian. Maassa edessäni oli käsivarteni vahvuinen rautatanko ja pitkän askeleen päässä siitä oli toinen rautatanko — —"
"Silloin sinusta tuli rikas", selitti Opee-Kwan, "sillä rauta on arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi saanut monta veistä."
"Ei, ei se ollut minun."
"Se oli löydettyä ja löydetty tavara on laillista omaisuutta."
"Eipä niinkään. Valkoiset miehet olivat asettaneet ne siihen. Ja sitäpaitsi olivat nämä kanget niin pitkiä, ettei yksikään mies olisi voinut kuljettaa niitä pois — niin pitkiä että minä en voinut niiden loppua nähdä."