"No, no! oi Nam-Bok", keskeytti Opee-Kwan. "Kerro meille muista ihmeistä. Me kyllästymme tähän, jota emme ymmärrä."
"Ettekö te ymmärrä?", kysyi Nam-Bok epätoivoissaan.
"Ei, me emme ymmärrä", valittivat miehet ja naiset. "Me emme voi ymmärtää."
Nam-Bok ajatteli monimutkaista leikkuukonetta ja koneita, joissa näki elävien ihmisten kuvia ja niitäkin koneita, joista kuului ihmisten ääniä, ja hän tiesi ettei hänen kansansa koskaan ymmärtäisi näitä.
"Uskallanko minä sanoa, että kuljin tällä rautahirviöllä halki maan?" kysyi hän katkeralla äänellä.
Opee-Kwan levitti kätensä näyttäen avoimesti epäuskonsa. "Puhu pois, mitä hyvänsä. Me kuuntelemme."
"Siis kuljin rautaisella hirviöllä ja tästä annoin rahaa —"
"Sinä sanoit, että sitä ruokittiin kivillä."
"Ja samaten, sinä tyhmyri, sanoin minä, että raha oli jotakin, josta te ette mitään tiedä. Niinkuin sanoin, kuljin hirviöllä halki maan ja monen kylän kautta, kunnes tulin suolaisen merenlahden rannalla olevaan suureen kylään. Ja talojen katot ulottuivat taivaan tähtiin ja pilvet ympäröivät niitä ja jokapaikassa oli paljon sauhua. Ja tämän kylän pauhina oli kuin meren pauhina myrskyssä ja ihmisiä oli niin paljon, että minä heitin pois keppini, enkä enää muistanut siinä olevia viiruja."
"Jos olisit tehnyt pieniä viiruja", nuhteli Koogah, "olisit voinut kertoa meille…"