Nam-Bok kääntyi kiukkuisena häneen. "Jos minä olisin tehnyt pieniä viiruja! Kuule Koogah, sinä luunveistäjä! Jos olisin tehnyt pieniä viiruja ei sittenkään siihen keppiin, eikä kahteenkymmeneen keppiin olisi ne viirut mahtuneet — ei, ei edes kaikkiin ajopuihin tämän ja naapurikylän välillä. Ja jos teitä kaikkia, naisia ja lapsiakin, olisi kaksikymmentä kertaa niin monta ja jokaisella teistä olisi kaksikymmentä kättä ja jokaisessa kädessä olisi keppi ja veitsi, niin kuitenkaan ei jokaista ihmistä kohti, jonka näin, voisi viirua veistää, sillä niin monta heitä oli ja niin nopeasti he tulivat ja menivät."
"Koko maailmassa ei voi olla niin monta ihmistä", väitti Opee-Kwan, joka oli aivan huumaantunut ja jonka järkeen ei mahtunut niin suurta lukua.
"Mitä sinä tiedät koko maailmasta ja kuinka lavea se on?" kysyi
Nam-Bok.
"Mutta yhdellä paikalla ei voi olla niin paljon ihmisiä."
"Mikä sinä olet sanomaan, mitä voi olla tai ei voi olla?"
"Sehän on selväkin asia, että yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon ihmisiä. Heidän kanoottinsa täyttäisivät meren, kunnes siinä ei olisi yhtään tilaa. Ja he tyhjentäisivät joka päivä meren, mutta kuitenkaan eivät he kaikki saisi tarpeeksi kaloja syödäkseen."
"Siltä se voi näyttää", lopetti Nam-Bok, "mutta niin oli kuitenkin asian laita. Ja näin sen omin silmin ja heitin keppini pois." Hän haukotteli ja nousi seisomaan. "Olen soutanut pitkän matkan. Päivä on ollut pitkä ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon nukkua ja huomenna juttelemme enemmän näkemistäni asioista."
Bask-Wah-Wan, joka liikkasi arasti edellä, ylpeänä, mutta kuitenkin peläten ihmeteltävää poikaansa, vei hänet igloohonsa ja peitti hänet rasvaisiin pahanhajuisiin nahkoihin. Mutta miehet jäivät nuotion ääreen pitämään kokousta, jossa paljon kuiskailtiin ja kiisteltiin matalalla äänellä.
Meni tunti ja toinenkin ja Nam-Bok nukkui ja keskustelua jatkettiin. Ilta-aurinko painui luoteeseen ja kello yksitoista oli se melkein pohjoisessa. Silloin päällikkö ja luunveistäjä erosivat neuvottelukunnasta ja herättivät Nam-Bokin. Hän katseli silmiään räpytellen heitä kasvoihin ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudelleen. Opee-Kwan kävi häntä käsivarteen ja ravisti hänet ystävällisesti mutta päättävästi hereille.
"Tule, Nam-Bok, nouse ylös!" komensi hän. "On aika."