"Ja sinäkin, Bash, joka olet yhtä villi kuin isäntäsi, etkä tahdo elää sovussa sen käden kanssa joka sinua ruokkii! Tämä riita ei kuulu sinuun, niin että tästä saat! ja tästä!"
Näin huutaessaan ahdisti hän niitä kekäleellä, mutta ne välttivät iskut, eivätkä väistyneet. Ne erosivat toisistaan ja lähestyivät häntä ryömimällä ja muristen eripuolilta. Li-Wan oli tapellut vallasta susikoirien kanssa aina siitä asti kun hän tepasteli nahkakimppujen joukossa teltassa, ja hän tiesi että ratkaiseva hetki oli käsissä. Bash oli pysähtynyt lihakset jännitettyinä ja valmiina hyppäämään; Olo ryömi vielä eteenpäin, sopivalle välimatkalle päästäkseen.
Li-Wan tarttui kahteen kekäleeseen pidellen niitä hiiltyneistä päistä ja katsoi eläimiä silmiin. Toinen pysyi poissa, mutta Bash ryntäsi päin ja hän otti sen ilmassa vastaan palavalla aseellaan. Kuului tuskanulvontaa ja tuntui väkevää palaneen lihan ja karvojen katkua, kun se kiereskeli liassa ja nainen pisti hehkuvan halon sen suuhun. Purren hurjasti ympärilleen heittäytyi se sivullepäin ettei hän siihen ulottuisi ja lähti kauhusta suunniltaan pakoon. Olo oli toiselta puolelta perääntynyt, kun Li-Wan huomautti sille paremmuudestaan heittämällä sitä halolla, joka sattui sen kylkiluihin. Sitten pari vetäytyi kekälesateessa pois ja leirin ulkolaidassa ne nuolivat haavojaan, murisivat ja vinkuivat.
Li-Wan puhalsi tuhan pois lihasta ja istuutui uudestaan. Hänen sydämensä ei sykkinyt yhtään kiivaammin ja asia olikin jo vanha, sillä tällainen kuului elämän menoon. Canim ei ollut liikahtanutkaan temmellyksen aikana, ainoastaan kuorsannut.
"Tule Canim!" huusi hän, "päivän kuumuus on mennyt ja tie odottaa jalkojamme."
Oravannahkavällyt liikahtivat ja ruskea käsivarsi heitti ne syrjään.
Mies räpäytti silmiänsä ja sulki ne taas.
Hänen kantamuksensa on painava, ajatteli nainen, ja hän on väsynyt aamupäivän työstä.
Hyttynen pisti häntä niskaan ja hän hieroi peittämättömään paikkaan märkää savea, jota hän otti saapuvilla olevasta möhkäleestä. Koko aamun kiivetessään vuoria ylös, kokonaisten hyttyspilvien heitä ympäröidessä, olivat mies ja nainen hieroneet itseensä tuota sitkeää savea, joka auringossa kuivattuaan peitti heidän kasvonsa naamiolla. Näitä naamioita, jotka kasvojen lihaksien liikkeestä olivat toisin paikoin halkeilleet, täytyi yhtämittaa paikkailla, niin että savikerros oli eripaksuista ja merkillisen näköistä.
Li-Wan ravisteli Canimia varovasti, mutta itsepintaisesti, kunnes hän heräsi ja nousi istumaan. Ensimäiseksi katsoi hän aurinkoa ja saatuaan tältä taivaankellolta tiedon, laahusti hän valkean viereen ja rupesi ahneesti syömään. Hän oli kookas indiani, runsaasti kuuden jalan mittainen, leveärintainen ja vahvalihaksinen ja hänen silmänsä olivat eloisammat ja todistivat suurempia henkisiä lahjoja kuin hänen rodullaan ylipäänsä oli. Tahdonlujuutta osottavat syvät juovat uursivat hänen kasvojaan, jotka ilmaisivat alkuperäistä vakavuutta, lujaa tahtoa ja synnynnäistä kesyttymättömyyttä, joka ei luopunut aikeistaan ja kohdatessaan vastusta voi yltyä tylyyn julmuuteen.
"Huomenna, Li-Wan, juhlitaan." Hän imi ytimen luusta, jonka hän sitten heitti koirille. "Me teemme pannukakkuja, paistamme ne sianrasvassa ja siroitamme sokeria päälle, jotta ne tulevat maukkaammiksi."