"Pannukakkuja?" kysyi nainen kummallisesti pureskellen sanaa.
"Niin", vastasi Canim ylimielisesti. "Ja minä opetan sinulle uusia keittotapoja. Siitä, mistä juuri puhuin, sinä et tiedä mitään, etkä monesta muustakaan asiasta. Sinä olet asunut koko elinikäsi pienessä maailman kolkassa, etkä tiedä mitään. Mutta minä —" Hän röyhisti rintaansa ja katsoi naiseen itsetietoisesti, — "Minä olen suuri matkamies ja olen käynyt jokapaikassa valkoihoistenkin luona, ja minä tunnen heidän tapansa ja monen kansan tavat. Minä en ole puu, joka on tuomittu aina olemaan samassa paikassa, ja joka ei tiedä mitä viereisen kukkulan takana on; sillä minä olen Canim, Kanootti, joka olen luotu kulkemaan sinne ja tänne ja matkaamaan poikki ja halki ja ristiin ja rastiin maailmaa."
Nainen painoi päänsä nöyrästi alas. "Se on totta. Minä olen syönyt kalaa ja lihaa ja marjoja koko elämäni ijän ja asunut pienessä maailman kolkassa, enkä ole uneksinutkaan siitä, että maailma on näin avara, kunnes sinä varastit minut kansani joukosta ja minä olen keittänyt sinulle ruokaa ja kantanut tavaroitasi loppumattomilla matkoilla." Hän katsoi äkkiä mieheen. "Sano minulle, Canim, eikö tämä matka koskaan lopu?"
"Ei", vastasi hän, "minun matkani on niinkuin maailma; se ei lopu koskaan. Minun matkani on maailma, ja siitä asti kuin jalkani minua kannattivat olen minä matkustanut ja tulen matkustamaan kunnes kuolen. Isäni ja äitini ovat ehkä kuolleet, mutta siitä on kauvan kun heidät näin, enkä pidä väliäkään. Minun heimoni on sinun heimosi kaltainen. Se pysyy yhdessä kohdin — kaukana täältä — mutta minä en välitä heimostani, sillä minä olen Canim, Kanootti."
"Ja täytyykö minun, joka olen väsynyt, kulkea kanssasi kunnes kuolen?"
"Sinä, Li-Wan, olet minun vaimoni ja vaimon tulee kulkea miehensä tietä, mihinkä ikänä se viekin. Niin on laki. Ja ellei laki näin olisikaan, olisi se kuitenkin Canimin laki, sillä hän säätää lait itselleen ja omaisilleen." Nainen painoi taas alas päänsä, sillä hän ei tuntenut muuta lakia kuin että mies oli vaimonsa hallitsia.
"Älä kiiruhda", sanoi Canim kun nainen alkoi koota niukkoja leirivarustuksia kantamukseksi. "Aurinko polttaa vielä ja tiemme viettää alaspäin ja tie on hyvää."
Hän lopetti tottelevasti työn ja istuutui jälleen.
Canim katseli häntä ajatuksissaan. "Sinä et istu kykkysilläsi, niinkuin muut naiset", huomautti hän.
"En", vastasi Li-Wan. "Se on aina ollut minulle vaikeata. Se väsyttää minua enkä voi siinä asemassa levätä."