Salaisuuksien Haltija.
Kylästä kuului valitusta. Naiset räkättivät keskenään, kimakasti huutaen. Miehet olivat synkän ja neuvottoman näköisiä, ja koiratkin kiertelivät epävarmoina pitkin leiriä, valmiina pakenemaan metsään ensimäisen vaaran uhatessa. Ilma oli täynnä epäluuloa. Kukaan ei ollut varma naapuristaan, ja jokainen tiesi, että hänen toverinsa olivat yhtä epävarmoja hänestä. Lapsetkin olivat allapäin ja juhlallisia, ja pikku Di Ya, joka oli kaikkeen syypää, oli saanut perinpohjaisen selkäsaunan, ensin äidiltään Hooniah'ilta, sitten Bawn'ilta, isältään, ja nyyhkytti nyt, maailman murjomana, suuren kumoonkäännetyn kanootin suojassa rannalla.
Ja päälle päätteeksi oli shamaani Scundoo epäsuosiossa, eikä hänen tunnettuun noituuteensa voitu vedota ilkityön tekijän selville saamiseksi. Hän oli kuukausi takaperin luvannut toimittaa suosiollisen etelätuulen heimolle, jonka piti lähteä potlatch'iin Tonkinissa, jossa Taku Jim'in piti tuhlata kahdenkymmenen vuoden säästöt; ja kun se päivä tuli, katso, silloin puhalsikin iljettävä pohjatuuli ja ensimäisistä kolmesta kanootista, jotka lähtivät matkaan, upottivat suuret laineet yhden ja murskasivat kaksi kallioihin ja yksi lapsi hukkui. Hän selitti avanneensa väärän säkin suun — erehdyksessä. Mutta kansa ei hänen sanojaan kuunnellut; hänen ovelleen ei enää tuotu lahjoja, lihaa, kalaa ja turkiksia ja hänen luultiin pysyttäytyvän sisällä surren ja paastoten ja katkerasti katuen; itse asiassa hän söi vatsansa täydeltä mainioista varastoistaan, ajatellen rahvaan epävakaisuutta.
Hooniah'n peitteet olivat kadonneet. Ne olivat erinomaisia peitteitä, ihmeellisen paksuja ja lämpöisiä, ja hän oli niistä vieläkin ylpeämpi sentähden, että oli saanut ne niin halvalla. Ty Kwan, joka asui naapurikylän takana, oli ollut hullu, erotessaan niistä niin helposti. Mutta Hooniah ei tiennyt, että peitteet olivat olleet sen murhatun englantilaisen, jonka katoomisen johdosta Yhdysvaltain sotalaiva oli nuuskinut jonkun aikaa pitkin rannikkoa ja sen höyrypurret savunneet ja puhkuneet oudoissa lahdelmissa. Ja koska Hooniah ei tietänyt, että Ty Kwan'in oli luovutettava peitteet, ettei hänen oma kansansa joutuisi pulaan, jos hallitus niistä nostaisi kysymyksen, ei hänen ylpeyttänsä oltu loukattu. Ja koska naiset kadehtivat häntä, oli hänen ylpeytensä rajaton, kunnes se täytti koko kylän ja ulottui pitkin Alaskan rannikkoa Dutch Harbour'ista St. Mary'yn. Hänen totem'insa [vaakuna, puumerkki. Suom.] oli tullut kuuluisaksi ja kaikki kalastajat tunsivat hänen nimensä peitteiden tähden, ja niiden ihmeteltävän paksuuden ja lämpöisyyden takia. Niiden häviäminen oli merkillinen asia.
"Minä ripustin ne vaan aurinkoon, majan seinämälle", vakuutti Hooniah tuhannetta kertaa Thlinglet-sisarilleen. "Ripustin ne vaan ja käänsin sitten selkäni, sillä Di Ya, senkin taikinanvaras ja raakojen jauhojen syöjä, oli pistänyt päänsä isoon rautapataan ja pudonnut sinne, ja oli näin jäänyt päälleen pataan, jalat heiluen ilmassa kuin puunoksat tuulella. Ja minä vedin hänet vain siitä ylös, ja kopautin hänen päätään oveen pari kertaa, että hän paremmin ymmärtäisi, ja katso, peitteet olivat poissa."
"Peitteet olivat poissa", kertasivat naiset kauhuissaan kuiskaten.
"Se oli iso vahinko", lisäsi yksi. Ja toinen: "Ei koskaan ole vielä löytynyt sellaisia peitteitä." "Me valitamme sinun häviötäsi", lisäsi kolmas. Mutta joka ainoa nainen oli sydämessään mielissään siitä, että nämä vihattavat, riitaa synnyttävät peitteet olivat poissa.
"Minä ripustin ne vain aurinkoon", alkoi Hooniah tuhatensimäistä kertaa.
"Niin, niin", sanoi Bawn tuskissaan, "mutta eihän kylässä ollut tuttavia muista paikoista. Sentähden on selvä, että joku oman heimomme jäsenistä on luvattomasti anastanut peitteet."
"Kuinka se voisi olla mahdollista?" huusivat naiset harmissaan yhteen ääneen. "Kuka se voisi olla?"