"Kaikki sen tietävät", änkytti La-lah. "Kahdeksan pitkää kuukautta olen ollut poissa Siwash-heimon hylkeenpyytäjien parissa ja vasta tänään tulin takaisin ja Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin tulin."
"Se on totta", huusivat kaikki yhteen ääneen. "Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin hän tuli."
Mutta Klok-No-Ton näki ainoastaan Scundoo'n naaman ja hänen kalpean hymynsä ja kuuli ainoastaan heinäsirkan kaukaisen, heikon sirkutuksen: "Minä sain ne mieheltä La-lah ja minä olen usein ajatellut", ja "nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen."
Hän hyökkäsi Hooniah'n ohitse ja piiri teki hänelle vaistomaisesti tietä. Sime huusi hänelle pilkallisesti kanoottinsa laidalta, naiset nauroivat häntä päin naamaa, hänen jälkeensä huudettiin ilkkuvasti, mutta hän ei mistään välittänyt, juoksi vain kohti Scundoo'n majaa, Hän koputti ovelle, hakkasi sitä nyrkeillään, ja kiljui raakoja haukkumasanoja. Mutta vastausta ei kuulunut, paitsi silloin tällöin kuultiin Scundoo'n lukevan loitsujaan. Klok-No-Ton riehui kuin mieletön, mutta kun hänen piti isolla kivellä murtaa ovi, rupesivat miehet ja naiset mutisemaan. Ja hän, Klok-No-Ton, tiesi, että hänen valtansa ja voimansa oli mennyttä vieraan kansan silmissä. Hän näki miehen kumartuvan ottamaan kiveä, ja toisenkin, ja hänet valtasi pelko.
"Älä loukkaa Scundoo'ta, joka on taituri!" huusi joku naisista.
"Paras on sinun lähteä omaan kylääsi", neuvoi eräs miehistä uhkaavasti.
Klok-No-Ton kääntyi ympäri ja meni joukon halki rantaan, sydämessään karvas kiukku ja — eikä syyttä — ajatellet suojatonta selkäänsä. Mutta kiviä ei heitetty. Lapset kieppuivat pilkaten hänen jaloissaan ja nauru ja ivahuudot raikuivat ilmassa, mutta siinä kaikki. Mutta hän ei hengittänyt vapaasti ennenkuin kanootti oli kaukana laineilla; silloin hän nousi seisomaan ja kirosi kylän ja sen asukkaat, eikä unohtanut erikseen mainita Scundoo'ta, joka oli tehnyt hänestä pilkkaa.
Rannalla alettiin huutaa Scundoo'ta, ja koko kylänväki piiritti hänen oveaan pyytäen ja vannottaen ja epäselvästi soristen, kunnes hän tuli ulos ja nosti kätensä.
"Koska te olette minun lapsiani, annan teille anteeksi", sanoi hän. "Mutta en koskaan toiste. Viimeisen kerran saa teidän mielettömyytenne olla kostamatta. Se, mitä te tahdotte, täytetään, ja minä tiedän jo, mitä se on. Tänä yönä, kun kuu on mennyt maailman taakse katselemaan mahtavia vainioita, kokoontukoon pimeässä kaikki kansa Hooniah'n majan eteen. Silloin on ilkilyöntekijä astuva esiin ja saapa ansaitsemansa palkan. Minä olen puhunut."
"Se on oleva kuolema", huusi Bawn isoon ääneen, "sillä olemme saaneet kärsiä huolta ja häpeää."