"Se oli Di Ya'n syy."
"Vai niin?"
"Hänet olen minä pehmittänyt, ja tulen vieläkin pehmittämään, koska hän on tuottanut onnettomuutta meille, jotka olemme köyhiä ihmisiä."
"Peitteet" huusi Klok-No-Ton käheästi, huomaten Hooniah'n tahtovan vähentää hänelle tulevaa palkkiota. "Peitteet, nainen! Niiden arvo tunnetaan."
"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen", tiuskasi vaimo, "ja me olemme köyhää väkeä, eikä meillä ole mitään."
Shamaani ojentautui äkkiä pirullisesti irvistäen, ja Hooniah peräytyi. Mutta mies hypähti samassa eteenpäin, silmät nurinpäin päässä ja alaleuka roikkuen, niin että nainen horjahti ja kaatui, madellen hänen jaloissaan. Shamaani heilutti käsiään, hurjasti piesten ilmaa, hänen ruumiinsa vääntyessä ja kiertyessä tuskissa. Näytti siltä kuin saisi hän kaatuvataudin kohtauksen. Hänen huulilleen tuli valkoista vaahtoa ja hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.
Naiset alkoivat valittaen laulaa, heilutellen ruumiitaan veltosti edestakaisin ja miehet lankesivat huumiotilaan, kunnes ainoastaan Sime oli jäljellä. Hän istui kanoottinsa laidalla, katsellen ivallisesti tätä menoa; hänen esivanhempiensa peritty taikausko pyrki vaikuttamaan, mutta hän vannoi vahvimmat valansa, että häntä ei lannisteta. Klok-No-Ton oli kauhea katsella. Hän oli heittänyt vaippansa yltään ja repinyt vaatteensa, niin että hän, paitsi uumilla roikkuvaa kotkankynsistä tehtyä vyötä, oli aivan alaston. Kiljuen ja karjuen, musta tukka kuin yön varjona leyhyen, juoksi hän hurjasti ympäri piiriä. Hänen raivossaan oli jonkinlaista alkuperäistä poljentoa, ja kun kaikki olivat yhtyneet siihen, heiluttaen ruumiitaan samaan tahtiin kuin hänkin, huutaen yhteen ääneen, istui hän suorana, käsi ojennettuna osoittaen sormella, joka oli kuin petolinnun kynsi. Tähän vastattiin kuin kuolevan soinnuttomalla ähkinällä, ja ihmiset kumartuivat vapisevin polvin, kun tuo kauhistuttava sormi hitaasti kulki heidän ohitseen. Sillä se merkitsi kuolemaa, ja ne, joiden ohi se oli kulkenut, saivat jäädä eloon ja he seurasivat sen kulkua jännittyneinä.
Lopulta pysähtyi kohtalokas sormi La-lah'in kohdalle, joka päästi hirveän huudon. Hän vapisi kuin haavanlehti ja näki jo itsensä kuolleena, omaisuutensa jaettuna ja leskensä hänen veljensä vaimona. Hän koetti puhua, kieltää, mutta hänen kielensä oli tarttunut kitalakeen ja hänen kurkkuaan kuristi sietämätön jano. Klok-No-Ton näytti puoliksi pyörtyneen, nyt kun hän oli tehnyt työnsä; mutta hän odotti silmät kiini suurta veri-huutoa, — suurta veri-huutoa, jonka hän tunsi tuhansista noitumistilaisuuksista, jolloin heimon väki susina hyökkäsi vapisevan uhrin kimppuun. Mutta hiljaisuus vallitsi, sitten kuului hiljaista kikatusta sieltä ja täältä, joka levisi kunnes kaikki nauroivat täyttä kurkkua.
"Minkätähden?" huusi hän.
"Hahhah!" nauroi kansa. "Sinun loitsusi ovat huonoja, oi Klok-No-Ton."