Aterian aikana ei paljoa puhuttu, mutta monta uteliasta katsetta kohdistettiin Bask-Wah-Wanin poikaan. Hän tuli tästä hämilleen — ei sen tähden, että hän olisi ollut ujo; itse asiassa oli hylkeenrasvan haju vienyt häneltä ruokahalun ja hän tahtoi olla ilmaisematta vastenmielisyyttään.
"Syö, sinun on nälkä", käski Opee-Kwan ja Nam-Bok sulki molemmat silmänsä ja työnsi kätensä pilaantuneella kalalla täytettyyn astiaan.
"No, no! Älä teeskentele! Tänä vuonna oli runsaasti hylkeitä ja väkevien miesten on aina nälkä." Bark-Wah-Wan kastoi erikoisen pahentuneen lohen palasen öljyyn ja ojensi sen hemmoitellen tippuvana pojalleen.
Koska hänen vatsansa kaikesta päättäen ei ollut niin vahva kuin entisaikaan, täytti hän tuskaantuneena piippunsa ja veti muutamia sauhuja. Väki söi maiskutellen edelleen ja odotti. Harvat heistä tunsivat lähemmin tätä kallisarvoista yrttiä, vaikka silloin tällöin voitiin kauppoja tehtäessä saada pienempiä määriä ylen huonoa lajia pohjoisessa olevilta eskimoilta. Koogah, joka istui hänen vieressään, huomautti, ettei hänellä olisi mitään haikua vastaan, ja kesken syömistään, huulet paksussa öljyssä, imi hän ambrasta tehtyä suupalaa. Sitten Nam-Bok piteli vapisevalla kädellä vatsaansa, eikä ottanut tarjottua piippua takaisin. Koogah voisi pitää piipun, sanoi hän, sillä hän oli ajatellut jo alusta lahjoittaa sen hänelle. Ja väki nuoli hyppysiään ja kiitteli hänen anteliaisuuttaan.
Opee-Kwan nousi seisomaan. "Ja nyt, oi Nam-Bok, on juhla-ateria syöty ja tahtoisimme mielihyvällä kuulla niistä ihmeellisistä asioista joita olet nähnyt."
Kalastajaväki taputti käsiään ja ryhtyi töihinsä valmiina kuuntelemaan. Miehet veistelivät keihäitä ja leikkasivat kuvia norsunluuhun, naiset taas kaapivat ihraa turkishylkeen nahoista ja pehmensivät niitä tai neuloivat tossuja suonilangalla. Nam-Bok katseli edessään olevaa näytelmää, mutta siinä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa hänelle oli maalaillut. Kulkijavuosiensa aikana oli hän usein ajatellut juuri tätä näkyä, mutta nyt kun ajatus oli toteutunut, tunsi hän pettyneensä. Tämä oli hänestä tyhjää ja laihaa elämää, eikä sitä voinut verrata siihen, mihinkä hän oli tottunut. Kuitenkin hän avaisi hieman heidän silmiään ja hänen omat silmänsä loistivat hänen näin ajatellessaan.
"Veljet", alkoi hän, sellaisen miehen teeskentelevällä alentuvaisuudella, joka aikoo kertoa tekemistään urotöistä. "Kun lähdin oli syyssuvi monta suvea sitten ja jotenkin samanlainen sää kuin nytkin näyttää tulevan. Te muistatte kaikki sen päivän, jona lokit lensivät matalalla ja kova maatuuli puhalsi, enkä päässyt bidarkallani vastatuuleen. Minä käärin bidarkan peiton ympärilleni, ettei vesi pääsisi veneeseen ja koko yön taistelin myrskyn kanssa. Ja aamulla ei näkynyt mitään maata — ainoastaan merta — ja maatuuli puristi minut syliinsä ja kantoi minua eteenpäin. Kolme tällaista yötä valkeni, enkä sittenkään nähnyt maata ja maatuuli ei minua päästänyt.
"Ja kun neljäs päivä oli käsissä, olin kuin mielipuoli. En jaksanut liikuttaa airoani ravinnon puutteessa ja jano pani pääni pyörälle. Mutta meri ei ollut enään kiukuissaan ja lempeä etelätuuli puhalsi ja katsoessani taakseni näin näyn, joka pani minut luulemaan tulleeni hulluksi."
Nam-Bok vaikeni kaivaakseen hampaittensa välistä hiutaleen lohen lihaa, joka oli sinne tarttunut, ja miehet ja naiset, unohtaen työnsä, odottivat kurkottaen eteensä.
"Siellä oli kanootti, iso kanootti. Jos kaikki kanootit, mitä elämässäni olen nähnyt, olisivat yksi kanootti, ei se sittenkään olisi niin iso."