Kuului epäileviä huudahduksia ja Koogah, jolla oli niin paljon vuosia takanaan pudisti päätään.
"Jos joka bidarka olisi sannanmurunen", jatkoi Nam-Bok uhmaillen, "ja jos olisi niin monta bidarkaa, kuin tällä rannalla on sannan murusia, ei niistä sittenkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se, jonka näin neljännen päivän aamuna. Se oli hyvin iso kanootti ja sitä sanottiin kuunariksi. Minä näin tämän ihmeellisen vehkeen, tämän ison kuunarin, tulevan perässäni ja näin siinä miehiä…"
"Odotas, Nam-Bok!" keskeytti Opee-Kwan, "minkälaisia miehiä ne olivat —? isojako miehiä?"
"Ei, sellaisia kuin sinä ja minä."
"Kulkiko se iso kanootti kovaa vauhtia?"
"Kulki."
"Sen laidat olivat korkeita ja miehet lyhyitä", päätteli Opee-Kwan.
"Ja soutivatko nämä miehet pitkillä airoilla?"
Nam-Bok irvisti. "Ei heillä mitään airoja ollut", sanoi hän.
Kuulijat istuivat suut auki ja tuli pitkä hiljaisuus. Opee-Kwan lainasi Koogahin piippua ja veti miettiväisesti pari sauhua. Yksi nuoremmista naisista naurahti hermostuneesti, saaden osakseen kiukkuisia silmäyksiä.
"Eikö heillä ollut mitään airoja?" kysyi Opee-Kwan hiljaisesti, antaen piipun takaisin.