"Etelätuuli oli takana", selitti Nam-Bok.
"Mutta tuuli ajaa hitaasti."
"Kuunarilla oli siivet — tällaiset." Hän piirsi santaan mastot ja purjeet ja miehet tunkeilivat hänen ympärillään tarkastellen piirustusta. Tuuli aikalailla, ja selittääkseen asian havainnollisemmin tarttui hän äitinsä huivin kulmiin levittäen sen purjeeksi. Bask-Wah-Wan torui ja harasi vastaan, mutta tuuli vei häntä kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes hän hengästyneenä kompastui ajopuukasaan. Miehet äännähtelivät osoittaakseen, että olivat ymmärtäneet, mutta Koogah heitti äkkiä harmaata päätään taaksepäin.
"Hah, hah!" nauroi hän, "onpa se naurettava kapine, se iso kanootti! hyvin naurettava kapine! Tuulen leikkikalu. Mihinkä tuuli menee, menee sekin. Ei kukaan, joka siinä kulkee, voi sanoa, millekä rannalle hän joutuu, sillä hän kulkee aina tuulen mukana ja tuuli kulkee joka paikkaan, eikä kukaan tiedä mihinkä."
"Niin se on", myönsi Opee-Kwan totisena, "Myötätuuleen kulkeminen on helppoa, mutta vastatuuleen täytyy ankarasti ponnistella, mutta koska heillä ei ollut airoja, eivät nämä ison kanootin miehet tehneet työtä ollenkaan."
"Heidän ei tarvinnut tehdä työtä", huudahti Nam-Bok vihaisesti.
"Kuunari kulki myöskin vastatuuleen."
"Ja minkä sinä sanoit kuljettavan — kuu-kuu-kuunaria?" kysyi Koogah, kommeltuen outoon sanaan.
"Tuulen", oli kärsimätön vastaus.
"Siis tuuli kuljetti kuu-kuu-kuunaria vastatuuleen."
Vanha Koogah katsahti merkitsevästi Opee-Kwaniin ja jatkoi naurun yltyessä hänen ympärillään: "Tuuli puhaltaa etelästä ja puhaltaa kuunaria etelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa yhteen suuntaan ja yhtaikaa toiseen suuntaan. Se on hyvin yksinkertaista. Me ymmärrämme, Nam-Bok. Me ymmärrämme erinomaisesti."