— Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin ennen — hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma. — Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän hyvin ja oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.
— Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan, ja koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää, etten minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia — nuoria, naimattomia naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti tytön puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän haukkui minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta mongerruksestaan ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti mummo, vaikka hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat tukahduttaneet suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.
— Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän suojeli tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei käynyt koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain sisällä, lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei viipynyt kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän hypähti ylös niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin esimerkiksi, jos tuli toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi pelata erän korttia. Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli, mutta silloin näytti muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään ikäänkuin kaikki helvetin pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille vierailemaan.
— Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan — pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni ja asettautunut vakavasti minun talooni — silloin sain nähdä ihmeellisen ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika. Hän oli tytön näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei hänet mukaansa pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista, ennenkuin poika poistui pimeän tullen.
Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en häntä tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se siunattu kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli viidensadan dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun ottavan sen ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun täytyi se ottaa kotirauhan vuoksi.
— Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me istuimme takkavalkean ääressä…
— Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.
— Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.
— Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat takkavalkean ääressä, oikaisi nainen häntä.
— Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon, selitti Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, — enemmän kuin oli hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.