— Et koskaan enää mene siihen maahan, huudahti nainen.
— Mutta Sarah, Wahna on kuollut — senhän sinä tiedät, sanoi Julian
Jones.
— Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen, että se maa ei ole oikea paikka naineille miehille.
Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-aurinko teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita, sivistymättömiä, ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin kaiken toivon hänen avustuksestaan.
— Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. — Oliko mahtava kultameteoori pudonnut taivaasta?
— Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne tuoneet.
— Niin korkealle vuorelle — ja niin suuren ja raskaan harkon! huomautin minä.
— Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta kuinka helvetissä" — oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin itseni aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja sanoi sitten: He eivät vieneet sitä sinne.
— Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!
— He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen arvoituksellinen vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan vieneet tuota jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät ylös — se oli sen sisällys.