— Niin, minä ajattelen…
— Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.
— Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.
— Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.
— Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa, vastasi vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.
— Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne Dawsoniin tultuamme? kysyi liikemies.
— Kyllä, kuului vastaus.
Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta suostumustaan tähän sopimukseen.
— Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja jokaisella meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori Liverpool on, mukanaan enin osa varusteitamme, meidän edellämme. Hänellä on myöskin oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän ei ole täällä.
— Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.