— Se on totta, kuuli Tarwater Charlesin sanovan. Älä suutu. Se vanha äijä suostui luovuttamaan ratkaisun sinulle, kun olemme sinut tavanneet. Sinun tarvitsee vain polkaista jalkaa ja sanoa ei.
— Tarkoitatko, että minä ajaisin pois ukon, senjälkeen kun te olette rohkaisseet häntä ja käyttäneet hyväksenne hänen työtään Dyeasta tänne saakka?
— Se on voimia kysyvä matka, Liverpool, ja ainoastaan kovimmat voivat kestää sen, koetti Charles selittää.
— Ja minun pitäisi toimittaa kaikki epämiellyttävimmät tehtävät? sanoi
Liverpool, ja Tarwater alkoi kadottaa rohkeuttaan.
— Niin, siltä näyttää, sanoi Charles. Sinä saat ratkaista.
Mutta ukko sai rohkeutensa jälleen takaisin, sillä nyt tuli kokonainen ryöppy vannomisia, josta hän eroitti sellaista kuin: Saatanan verikoirat! — Ei, vieköön teidät kaikki piru! — Minä tiedän kyllä tahtoni! — Kuolema, kirous ja helvetti. Äijän käppyrä seuraa meitä Yukoniin, niin että sen tiedätte, helvetinsikiöt. — Vaivaloinen? Te ette tiedä mikä on vaivaloinen, jollen minä sitä teille opeta. Minä annan kaikkien varustuksien lentää ilmaan ja painua helvettiin, jos joku teistä koettaa tehdä hänelle jotain. Niin, koettakaapas, niin saatte nähdä… silloin uskotte viimeisen päivän tulleen ja näette herramme salaman iskevän keskelle leiriä!
Liverpoolin sanatulva oli niin virkistävä, että vanhus nousi kantamuksineen aivan helposti, ilman pienintäkään vaikeutta ja painautui Happy Campin tielle.
Happy Campista Pitkällejärvelle, Pitkältäjärveltä Syväjärvelle ja Syväjärveltä yli tavattomien vuoriharjanteiden Lehmusjärvelle kävi kuluttava kilpajuoksu talven kanssa. Miehet katkaisivat selkänsä tai saivat sydänhalvauksen, he istuivat tienviereen ja itkivät väsymyksestä. Mutta talvi ei antanut armoa. Syysmyrskyt riehuivat ja jäisissä sadekuuroissa ja voimiakysyvässä lumimyrskyssä uurastivat Tarwater ja seurue, johon hän kuului, viimeisine varustuksineen rannalle.
Siellä ei tullut mitään lepoa. Järven toisella puolella, kappaleen yläpuolella kohisevaa virtaa, valitsivat he itselleen kuusimetsän ja rakensivat sinne sahansa. Käsin, tällaiseen sahaukseen sopimattomalla pitkällä sahalla, sahasivat he hirsiään lankuiksi. He työskentelivät yötä päivää. Kolme kertaa pyörtyi ukko Tarwater yövuorollaan. Päivisin laittoi hän ruokaa kuten ennenkin ja välihetkinään auttoi hän Ansonia rakentamaan venettä virran alapuolella, sittenkun tuoreet lankut olivat lasketut sinne virtaa pitkin.
Päivät lyhenivät. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuntui kuin eivät myrskyt aikoisi lakata koskaan. Aamuisin ryömivät väsyneet miehet vuoteistaan ja istuivat sukkasillaan sulattaen jäätyneitä kenkiään tulessa, jonka Tarwater aina heille sytytti. He puhuivat yhä enemmän ja enemmän lähenevästä nälänhädästä. Viimeinen elintarvelaiva Beringistä oli veden vähyyden vuoksi jäänyt Yukonin tasankomaiden alkuun, satoja maileja pohjoiseen Dawsonista. Se makasi itse asiassa vanhan Hudsonbaykomppanian asemalla Fort Yukonissa, pohjoisella napapiirillä. Jauhot olivat nousseet kahteen dollariin naula Dawsonissa, mutta kukaan ei halunnut myydä. Bonanza- ja Eldoradopomot, joilla oli rahaa kuin ruohoa, matkustivat kotiin, koska he eivät saaneet ostaa minkäänlaista ruokaa. Miners Committee takavarikoi kaikki elintarpeet ja säännösteli uuden jakelun ankarasti. Eräs mies, joka oli salannut elintarpeita, ammuttiin kuin koira. Samoin oli eräs varas passitettu iankaikkisuuteen.