"Sarlakkakuolema puhkesi San Franciscossakin. Ensimäinen kuolemantapaus sattui maanantaiaamuna. Torstain seuduissa ihmisiä kuoli San Franciscossa ja Oaklandissa kuin kärpäsiä. Heitä kuoli kaikkialla — vuoteisiinsa, työnsä ääreen, kaduilla kävellessään. Tiistaina minä näin ensimäisen tapauksen — neiti Collbranin, erään luennoillani kävijän, joka oli luentosalissa aivan silmäini edessä. Huomasin puhuesssani, että hänen kasvonsa tulivat äkkiä sarlakanvärisiksi. Keskeytin puheeni. Kaikki katsoivat häneen, sillä he tunsivat pelkoa ja tiesivät, että rutto oli tullut. Nuoret naiset kirkaisivat ja juoksivat ulos huoneesta. Nuoret miehetkin juoksivat ulos, kahta lukuunottamatta. Neiti Collbranin kouristukset olivat aivan lieviä eivätkä kestäneet kahtakaan minuuttia. Toinen nuorista miehistä toi hänelle lasin vettä. Hän joi hiukkasen ja huudahti:
"'Jalkani! Niissä ei ole tuntoa!'
"Minuutin kuluttua hän virkkoi: 'Minulla ei ole jalkoja. En tunne, että minulla olisi. Polvenikin ovat kylmät. Tuskin tunnen, että minulla on polviakaan.'
"Hän lepäsi lattialla päänalaisenaan pinkka muistikirjoja. Emme kyenneet tekemään kerrassaan mitään hänen hyväkseen. Kylmyys ja turtumus kohosivat ylöspäin sydäntä kohti ja kun se oli saavutettu, hän oli kuollut. Kellon mukaan se kesti viisitoista minuuttia — katsoin ajan — sitten hän oli kuollut. Hän oli ollut sangen kaunis, voimakas ja terve nuori nainen. Kuitenkin kului vain viisitoista minuuttia ensi oireista hänen kuolemaansa. Se osottaa, miten nopea sarlakkakuolema oli.
"Siitä huolimatta noina viitenätoista minuuttina, jotka olin hänen kuolinvuoteensa ääressä, hälyytys oli levinnyt yli koko opiston. Tuhatlukuiset oppilasjoukot olivat lähteneet luentosaleista ja laboratorioista jättäen ne autioiksi. Kun menin antamaan tiedon tapauksesta tiedekunnan dekaanukselle, näin yliopiston olevan autiona. Kentältä vielä kiiruhti muutamia jälkeenjääneitä kotiinsa. Kaksi heistä juoksi.
"Löysin dekaanus Hoagin virkahuoneestaan yksinään. Hän oli sangen harmaantuneen ja vanhan näköinen, kasvot täynnä ryppyjä, joita en ollut huomannut ennen. Nähdessään minut hän nousi lähteäkseen pakoon ja horjui etäisimpään huoneeseen läjäyttäen oven kiinni perässään ja kiertäen sen lukkoon. Nähkääs, hän tiesi minun olleen tartunnalle alttiina ja pelkäsi. Hän huusi oven takaa, että menisin pois. En koskaan ole unohtava, mitä tunsin astuessani alas hiljaisia käytäviä ja tuota autiota kenttää pitkin. Se ei ollut pelkoa. Olin ollut tartunnalle alttiina. Tiesin sen ja pidin itseäni kuoleman omana. En pelännyt, mutta mieleni valtasi kaamea masennuksen tunne. Kaikki oli pysähtynyt. Se tuntui minusta maailman lopulta — minun maailmani lopulta. Olin syntynyt ja elänyt yliopiston piirissä. Se oli ennakolta määrätty urani. Isäni oli ollut professorina siellä ennen minua ja hänen isänsä ennen häntä. Tämä yliopisto oli jo puolentoista vuosisadan aikana ollut herkeämättömässä toiminnassa kuni joku oivallinen kone. Ja nyt yhdessä ainoassa hetkessä se oli pysähtynyt. Minusta tuntui kuin pyhä tuli olisi sammunut kaikkein pyhimmän alttarilta. Olin kauhuissani, sanomattomasti kauhuissani.
"Kun saavuin asuntooni, taloudenhoitajatar kirkaisi ja pakeni. Kun soitin sisäkköä, sain tietää hänenkin paenneen. Silloin ryhdyin tutkimaan asioita lähemmin. Keittiössä näin keittäjättären olevan lähtöhommissa. Hänkin kirkaisi ja pudotti kiireissään erään tavaralaukuistaan juostessaan ulos ja sitten yli pihan yhäti kirkuen. Voin vielä nytkin kuulla hänen kirkuvan. Me emme menetelleet siten, kun joku tavallinen tauti ilmestyi. Olimme silloin aivan tyyniä ja käytimme lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat perillä siitä, mitä oli tehtävä. Asia oli nyt toinen. Rutto ilmestyi niin äkkiarvaamatta ja oli niin nopea eikä milloinkaan jättänyt uhriaan elämään. Kun sarlakanväri ilmaantui henkilön kasvoille, oli se varmana merkkinä kuolemasta. Ei ainoankaan tiedetty toipuneen.
"Olin yksin suuressa talossani. Kuten olen kertonut teille ennen, me saatoimme puhella keskenämme pitkin lankoja, jotka kulkivat ilmassa. Puhelimeni soi, ja sain tietää veljeni puhuvan minulle. Hän sanoi, ettei hän tullut kotiin, koska hän pelkäsi, että rutto voisi tarttua minusta. Hän ja kaksi sisartani olivat jääneet professori Baconin luokse. Hän neuvoi minua pysymään kotona ja odottamaan, kunnes saisin selville, olisinko joutunut ruton uhriksi vai enkö.
"Suostuin siihen ja pysyin kotona. Ensi kerran elämässäni yritin keittää. Rutto ei tullut minuun. Puhelimen avulla sain keskustella kenen kanssa vain ja hankkia tietoja. Tulihan minulle myös sanomalehtiä, jotka määräsin heitettäväksi oveni edustalle, josta saatoin ottaa ne ja lukea uutiset. New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niinikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset roskajoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain — ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.
"Mies, joka lähetti tämän sanoman, sähkölennättimen hoitaja, oli yksinään koneineen korkean rakennuksen katolla. Kaupunkiin jääneet — hän arvioi ne muutamiksi sadoiksi — tuhansiksi — olivat menettäneet järkensä pelosta ja juovuttavista juomista, ja yltympäri raivosivat suuret tulipalot. Tuo mies oli sankari — nähtävästi hän oli joku tuntematon sanomalehtimies. Yhteen vuorokauteen, sanoi hän, ei ainoakaan atlantintakainen ilmalaiva ollut saapunut, eikä Englannista enää lähetetty tietoja. Hän sähkötti kumminkin, että Berliinistä — se on Saksassa — oli ilmoitettu Methnikoff-koulun bakterioloogin, Hoffmeyerin, keksineen seerumin ruttoa vastaan. Se oli viimeinen sanoma, jonka Amerikka tähän päivään saakka on saanut Euroopasta. Jos Hoffmeyer keksikin seerumin, se oli liian myöhäistä, sillä muuten olisi Euroopasta tullut löytömatkailijoita tänne luoksemme jo kauan sitten. Voimme siis päättää, että Euroopan kävi samoin kuin Amerikankin ja että parhaimmassa tapauksessa vain muutamat yksilöt säästyivät rutolta.