"Kuuleppas, Ristihuuli, uskot sinäkin, että on olemassa paljon sellaista, mitä et ole nähnyt."
Ristihuuli pudisti päätään.
"Uskot, että kuolleet harhailevat. Et ole milloinkaan sitä nähnyt."
"Olenpahan viime talvena, kun olin isän kanssa metsästämässä susia."
"No, miksi aina syljet, kun menet poikki virtaavan veden", Edwin yhä kiristi.
"Jotta huono onni pysyisi etäällä", puolusteli Ristihuuli.
"Uskot siis, että on olemassa huono onni?"
"Varmasti."
"Etkä ole milloinkaan nähnyt sitä", julisti Edwin riemuiten. "Olet yhtä hupsu kuin isoisä ja hänen itunsa. Uskot sellaiseen, mitä et näe. Jatka, isoisä."
Kun Ristihuuli oli joutunut häviön puolelle tässä metafyysillisessä väittelyssä, vaikeni hän ja isoisä jatkoi. Poikien keskinäinen kinastelu keskeytti usein isoisän puheen, vaikka emme sitä merkitsekään tähän pidentämään kertomustamme. Myös kuului heidän keskuudestaan alituinen matala ääni, jolla he lausuivat selittelyjä ja arveluja toisilleen yrittäessään seurata isoisää hänen outoon, kadonneeseen maailmaansa.