III.
Vanhus pyyhki kyyneleensä tahraisiin rystysiinsä ja alkoi uudestaan kertoa heikolla, värisevällä äänellään, joka tuli varmemmaksi ja voimakkaammaksi, kun hän pääsi kertomuksensa vauhtiin.
"Rutto puhkesi vuonna 2013. Olin kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha ja muistan hyvin. Langattoman sähkölennättimen avulla —"
Ristihuuli ilmaisi äänekkäästi suuttumuksensa, ja isoisä ryhtyi sovitteluihin.
"Me puhuimme silloin kautta ilmojen tuhansien mailien päähän. Saimme sanoman, että New Yorkissa oli esiintynyt outo tauti. Tuossa Amerikan ylväimmässä kaupungissa eli silloin seitsemäntoistamiljoonaa ihmistä. Sanoma ei herättänyt huolestusta. Sehän oli pikkuseikka. Oli ollut vain muutamia tapauksia. Mutta taudin uhrit olivat kuolleet kovin pian. Ensimäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi. Vuorokauden kuluttua Chicagosta ilmoitettiin tautia tavatun sielläkin. Samana päivänä levisi tieto, että Lontoossa, joka oli Chicagon jälkeen maailman suurin kaupunki, oli taisteltu salaa ruttoa vastaan jo kahden viikon aikana. Kaikki uutiset ja sähkösanomat oli sensuroitu — se on: ei annettu muuanne levitä tietoa, että Lontoo oli ruton saastuttama.
"Tilanne näytti vakavalta, mutta me Californiassa, kuten muuallakin, olimme levollisia. Olimme varmoja, että bakterioloogit löytäisivät keinon tuhota tämän uuden taudin aiheuttajan, kuten ennenkin oli tapahtunut. Mutta pelkoa herätti se tavaton nopeus, jolla tauti kehittyi ja surmasi ihmisiä, ja se, että jokainen, johon se ilmestyi, oli ehdottomasti kuoleman oma. Ei kukaan parantunut siitä. Oli ollut olemassa vanha aasialainen kolera, joka oli niin nopea, että saattoi olla päivällispöydässä illalla jonkun aivan terveen miehen kanssa ja seuraavana aamuna aikaisin nähdä hänet ruumisvaunuissa kadulla. Mutta tämä uusi rutto oli nopeampi sitäkin — paljon nopeampi. Sen ensimäisten oireiden ilmaantumisesta kului uhrin kuolemaan vain yksi tunti. Joskus kului useampia tunteja, mutta useat kuolivat jo kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua.
"Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta. Useimmat uhrit eivät lainkaan huomanneet sydämen sykinnän ja ruumiinlämmön lisääntymistä, vasta kun heidän ihonsa väri muuttui, tiesivät he olevansa tuomittuja. Tavallisesti sen yhteydessä oli kouristuskohtauksia, mutta ne eivät kestäneet kauan eivätkä olleet kovia. Jos uhri kesti ne, tuli hän aivan levolliseksi ja tunsi vain, miten hänen jäsenensä alkoivat nopeasti turtua. Se alkoi jaloista, ensin jalkapohjat, sitten sääret, reidet ja yhä ylöspäin, kunnes turtumus oli saavuttanut sydämen, jolloin hän kuoli. He eivät hourineet eivätkä nukkuneet, vaan pysyivät levollisina ja selvinä, kunnes sydän kangistui ja pysähtyi. Toinen kummallinen seikka oli se tavaton nopeus, jolla kuolleitten ruumiit hajaantuivat perusaineisiinsa. Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä. Tämä oli yhtenä syynä ruton tavattomaan leviämiseen. Ruumiissa olleet tuhannetmiljoonat idut pääsivät näet vapaiksi hetkessä.
"Sen vuoksi bakterioloogeilla ei ollut onnea taistellessaan tätä tautia vastaan. He saivat surmansa laboratorioissaan tutkiessaan sarlakkakuoleman aiheuttajaa. He olivat sankareita. Kaatuneitten tilalle astui alati uusia. Lontoossa onnistuttiin eristämään rutto. Sähkölennätin tiedotti uutisen kaikkialle. Trask oli sen miehen nimi, jolle se onnistui, mutta kolmenkymmenen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Silloin ryhdyttiin kaikissa laboratorioissa toden perään etsimään jotakin vastamyrkkyä, joka tappaisi rutonidut. Kaikki lääkkeet olivat turhia. Nähkääs, koko asian ydin oli löytää lääke tahi seerumi, joka tappaisi ruumiissa olevat taudinidut vahingoittamatta itse ruumista…. He koettivat surmata sitä toisien tautien iduilla, joita he istuttivat potilaan vereen. Nämä idut saattoivat näet olla ruton itujen vihollisia —"
"Sinä et näe näitä ituolentoja, isoisä", intti Ristihuuli, "mutta kuitenkin lörpöttelet yhä niistä, ikäänkuin ne todellakin olisivat jotakin, vaikka ne eivät ole yhtään mitään. Mitä ei näe, sitä ei ole olemassa, se on varma. Taisteltiin olemattomia olentoja vastaan olemattomilla olennoilla! Silloin he mahtoivat olla narreja. Sen takia he heittivät henkensä. En tosiaankaan aio kuunnella tuollaista pötyä, sen sanon."
Isoisä oli valmis itkemään, mutta Edwin kiivastui ja alkoi puolustaa vanhusta.