"Kerroit taudiniduista, joita ei voi nähdä, mutta jotka tekevät ihmiset sairaiksi", auttoi Edwin.
"Siihenhän pääsin. Kun joku henkilö sai taudinituja vereensä, hän ei sitä huomannut niin kauan kuin niitä oli vähän. Mutta jokainen itu jakautui kahdeksi uudeksi iduksi. Kun ne täten alati jakautuivat, oli niitä pian monta miljoonaa. Silloin henkilö oli sairas. Hänessä oli tauti, jolle annettiin nimi sen itujen mukaan. Se saattoi olla tuhkarokkoa, se saattoi olla influenssa tahi keltakuumetta; tauteja oli tuhansittain.
"Taudinidut olivat omituisia. Aina ilmestyi uusia, ennen tuntemattomia. Kauan, kauan, hyvin kauan sitten, jolloin oli vähän ihmisiä, oli vähän tautejakin. Mutta ihmiset lisääntyivät ja elivät yhdessä suurissa kaupungeissa ja yhteiskunnissa. Silloin ilmestyi uusia taudinituja, uusia tauteja, jotka aikojen kuluessa surmasivat miljoonia ja tuhansiamiljoonia ihmisiä. Mitä tiheämmässä ihmiset asuivat, sitä hirvittävämpiä tauteja esiintyi. Kauan ennen minun aikojani, keskiajalla, raivosi musta surma, joka kulki yli Euroopan useita kertoja. Oli tuberkuloosi, joka levisi kaikkiin tiheästi asuttuihin paikkoihin. Sata vuotta ennen syntymääni tuli paiserutto. Afrikassa oli unitauti. Bakteriologit taistelivat näitä vastaan ja hävittivät niitä, juuri niinkuin te ajatte sudet pois vuohien läheisyydestä tahi surmaatte moskiittoja, jotka laskeutuvat ihonne pinnalle. Bakterioloogit —"
"Mutta mikä se on, isoisä?" keskeytti Edwin.
"Sinä, Edwin, olet vuohipaimen. Sinun tehtävänäsi on vartioida vuohia. Tiedät yhtä ja toista vuohista. Bakterioloogit vartioivat taudinituja. Se oli heidän tehtävänsä, ja he tiesivät paljon niistä. Niin, kuten sanoin, bakterioloogit taistelivat ituja vastaan ja hävittivät niitä, toisinaan. Oli olemassa pitaali, kauhea tauti. Sata vuotta ennen syntymääni saivat bakterioloogit selville pitaalin aiheuttajan. He tunsivat sen täydellisesti. He piirsivät kuvia siitä. Olen nähnyt tuollaisia kuvia. Mutta kuitenkaan he eivät voineet hävittää sitä. Vuonna 1984 ilmestyi pantoblast-rutto eräässä maassa, jonka nimi oli Brasilia. Se nieli miljoonia uhreja. Mutta bakterioloogit keksivät sen idun ja saattoivat hävittää sen, joten pantoblast ei voinut jatkaa tuhojaan. Heillä oli seerumia, jota he ruiskuttivat ihmisten ruumiiseen. Se tappoi pantoblastidut tappamatta ihmistä. Vuonna 1910 raivosivat pellagra ja koukkumato. Bakterioloogit hävittivät ne helposti. Mutta vuonna 1947 ilmestyi uusi tauti, jota ei ennen milloinkaan oltu nähty. Sen uhreiksi joutuivat vain kymmenen kuukauden vanhat tahi siitä nuoremmat lapset. Tauti teki heistä aivan kyvyttömiä: he eivät voineet liikuttaa jalkojaan eivätkä käsiään, eivät voineet syödä eikä tehdä mitään muutakaan. Kului yksitoista vuotta, ennenkuin bakterioloogit keksivät keinon hävittää tuon omituisen taudin ja pelastaa lapset.
"Huolimatta kaikista näistä taudeista, ennen tunnetuista ja uusista, maailmassa oli ihmisiä enemmän kuin koskaan ennen. Se johtui helposta ravinnonsaannista. Mitä helpommaksi kävi hankkia ravintoa, sitä enemmän oli ihmisiä; mitä enemmän oli ihmisiä, sitä tiheämmässä he asuivat; mitä tiheämmässä he asuivat, sitä enemmän ilmestyi uusia tauteja. Oli varottavia ääniä. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1929 Soldervetzsky selitti bakterioloogipiireissä, ettei ihmiskunta ollut turvassa muutamilta uusilta taudeilta, jotka olivat tuhansia kertoja tuhoisampia kuin mitkään ennen tunnetut ja saattaisivat surmata miljoonia ja tuhansia miljoonia ihmisiä. Te huomaatte että mikro-organismien maailma pysyi hämärän peitossa loppuun saakka. Tiedettiin että sellainen maailma oli olemassa. Sieltä vähän väliä lähti uusia ituarmeijoita surmaamaan ihmisiä. Muuta ei tiedetty. Tuossa mikro-organismien maailmassa saattoi olla erilaisia taudinituja yhtä paljon kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Siinä samassa maailmassa oli alati uusia ituja. Kenties sieltä on elämän alku etsittävissä — tuosta ihmeellisestä rehevyydestä ja runsaudesta päättäen, josta Soldervetzsky ja useat muut jo ennen häntä olivat huomauttaneet…"
Kun vanhus oli päässyt tähän, nousi Ristihuuli seisaalleen kasvoillaan syvän halveksimisen ilme.
"Isoisä", julisti hän, "Sinä väsytit minut tuolla tolkuttomuudellasi. Mikset kerro punaisesta kuolemasta? Ellet kerro, sano se sitten, että tiedämme lähteä takaisin leirille."
Vanha mies katsoi häneen ja alkoi itkeä hiljaa. Iäkkyyden heikot kyyneleet putoilivat hänen poskilleen, ja hänen kahdeksankymmenenseitsemän ikävuotensa aiheuttama väsymys kuvastui hänen surun murtamista kasvoistaan.
"Istuudu takaisin", tyynnytteli Edwin. "Isoisä juuri alkaa kertoa sarlakkakuolemasta, eikö niin? Kohta hän alkaa. Istuudu, Ristihuuli. Jatka, isoisä."