"Talleissa oli useita automobiileja osottaen, että varikoista olivat bensiini ja konetarpeet lopussa. Muistan erikoisesti erään automobiilin. Mies ja nainen lepäsivät kuolleina istuimella nojaten taaksepäin, ja käytävällä sen vieressä oli kaksi naista ja lapsi, joka suunnalta tarjoutui outoja, kamalia näkyjä. Ihmiset hiipivät ohitseni äänettöminä ja salaperäisinä kuin aaveet — kalpeat naiset kantoivat lapsia käsivarsillaan, isät taluttivat poikiaan kädestä; toiset olivat yksinäisiä, toiset kaksittain tahi suuremmissa ryhmissä — kaikki pakenivat kuoleman kaupungista. Toisilla oli muonaa, toisilla huopapeitteitä ja arvoesineitä, mutta toisilla ei ollut mitään.
"Jouduin lähelle erästä vihanneskauppaa — paikkaa, josta sai ostaa ruokaa. Sitä puolusti sen omistaja, mies, jonka hyvin tunsin — hiljainen, vakava, mutta tyhmä ja itsepäinen. Ovet ja ikkunat oli särjetty, mutta siitä huolimatta hän oli suojassa pöytänsä takana ammuskellen miesjoukkoa, joka käytävältä käsin yritti murtautua sisään. Oviaukossa oli useita ruumiita — arvatenkin sellaisten, jotka olivat koettaneet ryöstää kauppaa aikaisemmin päivällä. Kun katselin tätä näytelmää etäältä, näin erään rosvoista rikkovan vieressä olevan myymälän, kenkäkaupan, ikkunan ja tahallaan sytyttävän tavarat tuleen. En mennyt auttamaan vihanneskauppiasta. Sivistynyt yhteiskunta horjui liitoksistaan, ja jokaisella oli tarpeeksi työtä itsensä hoitamisessa."
IV.
"Kiiruhdin pois niin nopeasti kuin taisin erästä syrjäkatua pitkin, jonka kulmauksessa näin uuden murhenäytelmän. Kaksi työläisluokkaan kuuluvaa miestä oli parhaillaan ryöstämässä erästä miestä ja naista, joilla oli kaksi lasta mukanaan. Tunsin miehen ulkonäöltä, vaikka minua ei oltu milloinkaan esitetty hänelle. Hän oli runoilija, jonka säkeitä olin aina ihaillut. Kuitenkaan en mennyt auttamaan häntä, sillä samassa kuului laukaus, ja näin hänen vaipuvan maahan. Nainen huudahti kauhusta, mutta toisen hirviön nyrkinisku kaatoi hänet. Huusin uhkauksia, mutta lähdin juoksemaan pakoon, sillä he laukaisivat pistoolinsa minua kohti. Juoksin kulmauksen taakse, mutta siellä sulki tieni tulipalo, joka eteni minuun päin. Kadun kummallakin puolella olivat rakennukset liekkien vallassa ja ilma oli täynnä savun katkua. Tämän synkkyyden keskeltä kuului vaikeroiva naisen ääni. En mennyt auttamaan häntä. Sydämeni kovettui raudaksi nähdessäni niin paljon kamalaa ja kuullessani alati avunhuutoja.
"Kääntyessäni takaisin olivat rosvot hävinneet. Runoilija ja hänen vaimonsa viruivat kuolleina käytävällä. Se oli tärisyttävä näky. Lapset olivat kadonneet, ties' minne. Nyt ymmärsin, miksi kaikki liikkuivat niin salaperäisesti ja kasvot kalpeina. Järjestetyssä yhteiskunnassamme olimme elättäneet laitakortteleissa ja työläiskasarmeissa raakalaisjoukkoa ja nyt, kun meitä oli kohdannut onnettomuus, he hyökkäsivät päällemme kuin pedot, joita he olivatkin, ja hävittivät meidät. Mutta samassa he myös itsekin tuhoutuivat. He myrkyttivät itsensä väkevillä juomilla ja tekivät tuhansia hirveitä tekoja, riitelivät ja surmasivat toisiaan lyhytnäköisyydessään. Näin kuitenkin toisenlaisiakin, parempia työläisiä, jotka olivat liittyneet yhteen ja pakenivat kaupungista suurena joukkona, naiset ja lapset keskellä ja vanhat ja sairaat paareilla. Rattaitten eteen valjastetut hevoset vetivät heidän muonavarojaan. He olivat miellyttävänä vastakohtana noille rosvoille. Kun he tulivat näkyviin ajelehtivien savupilvien keskeltä, olivat he vähällä ampua minut. Tarkemmin nähtyään eräs johtajista pyysi anteeksi ja selitti, että he ampuivat rosvot ja kauppojen ryöstäjät vähääkään arvelematta ja että ainoa keino olla turvassa näiltä oli liittyä yhteen suureksi joukoksi. Silloin näin ensimäisen kerran tapauksen, joita pian näin tuhkatiheään. Erään miehen kasvoille ilmestyi ruton pettämätön merkki. Hänen ympärillään olevat vetäytyivät kauemmaksi, ja hän astui pois joukosta ilman vastaväitteitä. Eräs naisista, hänen vaimonsa nähtävästi, koetti seurata häntä. Hän talutti pientä poikaansa kädestä. Mutta mies käski ankaralla äänellä vaimoaan pysymään muitten mukana joukossa. Joukkoon kuuluvat tarttuivat naiseen ja veivät hänet mukaansa. Näin tämän ja lisäksi näin miehen, sarlakanvärinen merkki kasvoillaan, astuvan kadun toiselle puolelle erään oviaukon eteen. Kuulin pistoolin laukauksen ja näin hänen vaipuvan elottomana maahan.
"Kun olin saanut vielä kaksi kertaa muuttaa tietäni tulipalojen takia, onnistui minun vihdoin päästä yliopistolle. Kentän reunalla kohtasin yliopiston opettajia, työtovereitani, jotka kulkivat kemiantutkimusrakennusta kohti. He olivat kaikki perheellisiä miehiä. Heillä oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa sekä palvelijattaret. Professori Badminton tervehti minua. Minun oli vaikea tuntea häntä, sillä jossakin tulipalossa oli hänen partansa kärventynyt pois. Hänellä oli päänsä ympärillä verinen side ja hänen vaatteensa olivat tahraiset. Hän kertoi joutuneensa rosvojen hyökkäyksen alaiseksi. Hänen veljensä oli saanut surmansa edellisenä yönä asuntoaan puolustaessansa.
"Kulkiessamme yli kentän hän yhtäkkiä osotti sormellaan rouva Swintonin kasvoja. Ne oli merkityt ruton leimalla. Toiset naiset kirkaisivat kauhusta ja pakenivat hänen luotaan. Palvelijatar hoiti hänen kahta lastaan, jotka myös juoksivat kauemmaksi. Mutta tohtori Swinton, hänen miehensä, jäi hänen luokseen.
"'Mene toisten mukana, Smith', hän sanoi minulle. 'Pidä huolta lapsista. Minä pysyn vaimoni luona. Tiedän, että hän on kuoleman oma, mutta en saata jättää häntä yksin. Jos säästyn, tulen myöhemmin kemiantutkimusrakennukseen. Pitäkää varalla ja päästäkää sisään!'
"Hän jäi. Näin hänen kumartuvan vaimonsa ylitse lieventääkseen hänen kuolinhetkiään. Minä juoksin saavuttaakseni muun joukon. Me olimme viimeiset, jotka otettiin kemiantutkimusrakennukseen. Sen jälkeen suojelimme eristettyä asemaamme kivääreillä. Olimme suunnitelleet rakennuksesta turvapaikkaa kuudellekymmenelle hengelle. Kuitenkin jokainen, joka alunpitäen oli laskettu sinne tulevan, oli tuonut mukanaan sukulaisia ja ystäviä, useinkin kokonaisia perheitä, joten meitä oli siellä nyt yli neljänsadan. Mutta kemiantutkimusrakennus oli laaja ja kun se oli yksinään, ei ollut vaaraa, että ympärillämme raivoavat tulipalot ulottuisivat siihen.
"Meillä oli tarpeeksi muonaa, jota erityinen ravintokomitea ryhtyi hoitamaan. Sen huolena oli jakaa annokset kullekin perheelle ja ruokakunnalle. Pian nimitettiin joukko muitakin komiteoita, joten olomme kävi hyvin säännöstellyksi. Minä kuuluin puolustuskomiteaan, vaikka ensimäisen päivän saimme olla rauhassa rosvoilta. Etäämmällä niitä kuitenkin näkyi; heidän sytyttämistään tulista päättäen he valtasivat kentän etäisemmän reunan. He olivat humalassa, ja usein kuulimme heidän lauleskelevan säädyttömiä lauluja tahi hoilaavan järjettömästi. Kun maailma sortui heidän ympärillään ja ilma oli täynnä tulipalojen katkua, nämä eläimelliset olennot päästivät valloilleen raakuutensa, tappelivat, joivat ja kuolivat. Mutta mitä sillä oli väliä? Jokainen kumminkin kuoli, niin hyvät kuin pahatkin, kelpo kansalaiset ja tyhjäntoimittajat, ne, jotka rakastivat elämää, ja ne, jotka sitä halveksivat. He katosivat. Kaikki katosi.