"Kun oli kulunut vuorokausi, eikä ruttoa ollut ilmennyt, me onnittelimme toisiamme ja aloimme kaivaa kaivoa. Olette nähneet nuo suuret rautaputket, jotka silloin kuljettivat vettä kaikille kaupunkilaisille… Pelkäsimme, että tulipalojen kuumuus räjähdyttäisi ne ja että säiliöt juoksisivat tyhjiin. Sen vuoksi irrotimme sementtikerroksen kemiantutkimusrakennuksen keskuspihasta ja kaivoimme kuopan. Mukanamme oli useita nuoria miehiä, ylioppilaita, jotka tekivät työtä kaivon kaivamisessa yötä päivää. Aavistuksemme toteutui. Kolme tuntia ennenkuin saavutimme vesisuonen, putket kuivuivat.
"Kului jälleen vuorokausi, eikä vieläkään ollut rutto ilmestynyt. Luulimme pelastuneemme. Mutta emme ymmärtäneet sitä, minkä minä jälkeenpäin päättelin olevan asian laidan, nimittäin, että ruton kehittyminen uhrinsa ruumiissa vaati useita päiviä. Mutta kun sen merkki kerran oli ilmestynyt, korjasi se saaliinsa sellaisella nopeudella, että me luulimme ruton kehittymisen olevan yhtä nopean. Niinpä kun oli kulunut kaksi vuorokautta ilman sen merkkejä, me tunsimme ylpeyttä siitä, ettemme olleet saaneet tartuntaa. Mutta kolmas päivä särki harhakuvitelmamme. En voi milloinkaan unohtaa sen edellistä yötä. Vartiopalvelusvelvollisuuteni oli kahdeksasta kahteentoista. Rakennuksen katolta saatoin tarkastaa, miten ihmiskunnan työn tulos hävisi. Lähellä raivosivat niin kauheat tulipalot, että ne valaisivat yön päiväksi. Niitten punaisessa hohteessa olisin voinut lukea hienointakin kirjotusta. Liekit valtasivat syleilyynsä koko maailman. San Franciscossa näytti olevan kahdessakymmenessä eri paikassa tulta ja savua suitsuavia tulivuoria. Oakland, San Leandro, Haywards — kaikki paloivat; samoin oli laita pohjoisessa aina Point Richmondiin saakka. Tämä näky loihti mieleeni omituisen kauhuntunnelman. Sivistynyt yhteiskunta katosi tulimereen ja kuolonenkelin henkäykseen. Kymmenen aikaan sinä iltana räjähtivät Point Pinole'issa sijaitsevat ruutivarastot perätysten. Vahva rakennuksemme tärisi kuin maanjäristyksessä ja joka ainoa lasiruutu särkyi. Silloin lähdin vartiopaikaltani alas pitkiin käytäviin tyynnyttääkseni hätääntyneitä naisia ja kertoakseni, mitä oli tapahtunut.
"Tuntia myöhemmin, seisoessani pohjakerroksessa ikkunan ääressä, kuulin rosvojen leiristä helvetillistä melua, kirkumista, huutoja ja useita pistoolinlaukauksia. Jälkeenpäin arvasimme, että taistelun oli aiheuttanut terveitten yritys karkottaa ruton uhrit. Olkoon asia miten oli, mutta joukko ruttoon sairastuneita rosvoja juoksi yli kentän kohti rakennustamme. Me varotimme heitä, mutta he kirosivat ja ampuivat yhteislaukauksen. Professori Merryweather, joka seisoi erään ikkunan ääressä, sai kuulan silmiensä väliin ja kuoli paikalla. Me ammuimme vastaan, ja kaikki pakenivat lukuunottamatta kolmea. Yksi heistä oli nainen. He olivat ruton omia ja tietoisuus siitä teki heidät häikäilemättömiksi. Kuin paholaiset, taivaan loistaessa punaisena ja saattaessa heidän kasvonsa hehkumaan, he kirosivat ja ammuskelivat meitä. Erään heistä ammuin omin käsin. Sen jälkeen toinen miehistä ja nainen asettuivat ikkunaimme alle, yhä kiroten meitä. Meidän oli pakko olla heidän kuolemansa todistajina, kun rutto vihdoin vaimensi heidät.
"Tilanteemme oli uhkaava. Ruutivarastojen räjähdys oli rikkonut kemiantutkimusrakennuksesta ikkunat, joten ruumiista saattoi vapaasti levitä taudinituja keskuuteemme. Terveyskomitea kutsuttiin tehtäväänsä ja se suoritti sen uhrautuvasti. Vaadittiin, että kaksi miestä lähtisi ulos korjaamaan ruumiit etäämmälle. Tämä merkitsi todennäköisesti heidän oman henkensä menetystä, sillä suoritettuaan velvollisuutensa heidän ei ollut lupa palata turvapaikkaan. Eräs professoreista, joka oli poikamies, sekä eräs ylioppilaista tarjoutuivat vapaaehtoisiksi. He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat sankareita. He uhrasivat oman henkensä, jotta toiset voisivat elää. Suoritettuaan tehtävänsä he pysähtyivät ja katsoivat meihin surullisesti. Sitten he huiskuttivat käsiään jäähyväisiksi ja astuivat hitaasti yli kentän palavaa kaupunkia kohti.
"Kuitenkin kaikki varovaisuus oli hyödytöntä. Päivän valjetessa näimme ensimäisen uhrin keskuudessamme — professori Stoutin perheen nuori lastenhoitajatar sai sen ensiksi. Ei ollut aika antautua heikkohermoisuuden ja tunteellisuuden valtaan. Koska hän saattaisi olla ainoa, joka oli saanut ruton, me ajoimme hänet pois rakennuksesta ja käskimme hänen mennä. Hän horjui hitaasti yli kentän väännellen käsiään ja itkien surkeasti. Olimme petoja, mutta mitä muutakaan olisimme voineet tehdä. Meidän joukkomme käsitti neljäsataa henkeä; sen hyväksi tuli yksilöiden uhrautua.
"Erääseen laboratorioon oli sijoittautunut kolme perhettä, ja samana päivänä iltapuoleen saimme tietää, että heistä oli kokonaista neljä kuolleena ja seitsemän lievemmin tahi pahemmin sairaana. Silloin valtasi kauhu meidät. Jätimme kuolleet siihen, mihin he olivat vaipuneet, ja pakotimme vielä elävät eristäytymään toiseen huoneeseen. Rutto vaati uusia uhreja joukostamme, ja niin pian kuin sen merkki näyttäytyi, me lähetimme onnettomat eristettyihin huoneisiin. Pakotimme heidät kulkemaan yksin, jottei meidän olisi tarvinnut koskea heihin. Se oli sydäntä vihlovaa. Rutto yhä lisääntyi, kunnes huone toisensa perästä luovutettiin kuolleille ja kuoleville. Ja me, jotka vielä olimme sen saastasta vapaita, pakenimme toiseen kerrokseen ja yhä ylemmäksi kuoleman vyöryn tieltä, joka valtasi rakennuksen huone huoneelta ja kerros kerrokselta.
"Turvapaikkamme muistutti nyt ruumishuonetta. Me, jotka olimme vielä jääneet henkiin, pakenimme yön pimeydessä ottamatta mukaamme mitään muuta kuin aseita, ruutia ja suuren määrän säilykeruokia. Pysähdyimme kentälle, vastaiselle puolelle rosvojen leiristä, ja toisten jäädessä vartioiksi lähdimme kaupunkiin partioretkelle hankkiaksemme hevosia, automobiileja, rattaita ja vaunuja tahi mitä tahansa, johon vain voisimme lastata tavaroitamme, kuten olin nähnyt aikasemmin yhteenliittyneiden työmiesten tehneen helpottaakseen kulkuaan maaseudun vapauteen.
"Minä olin yksi partiolaisista. Tohtori Hoyle, joka muisti jättäneensä automobiilin talliin, neuvoi minua hakemaan sen. Hajaannuimme kahden miehen joukoiksi; minua seurasi Dombey, nuori ylioppilas. Meidän oli kuljettava puoli mailia kaupungin keskustaan päästäksemme tohtori Hoyle'in talolle. Tässä osassa rakennukset olivat etäällä toisistaan puiden ja nurmikenttien keskellä ja sen johdosta tuli oli täällä leikkinyt oikullisesti. Se oli jostakin polttanut koko korttelin, toisaalla säästänyt taas koko korttelin, joskus se oli hypännyt yksityisen talon yli ja polttanut muut samaan kortteliin kuuluvat. Näimme täällä vielä rosvoja työssään. Meillä oli pistoolit käsissämme ja koetimme näyttää mahdollisimman uhkaavilta, jotta olisimme saaneet olla rauhassa heiltä. Mutta tohtori Hoyle'in talon luona tapahtui siitä huolimatta pelkäämämme onnettomuus. Se oli säästynyt tulelta, mutta juuri kun saavuimme sen edustalle, raskaat savupilvet tunkeutuivat ikkunoista ulos.
"Roisto, joka oli sytyttänyt tulen, horjui alas portailta ja siitä edelleen ajotietä pitkin. Hänen taskuistaan pisti esiin whiskypulloja, ja hän oli aivan avuttomaksi humaltunut. Ensimäinen mielijohteeni oli ampua hänet enkä ole milloinkaan lakannut katumasta, etten sitä tehnyt. Kun hän siinä hoiperteli ja hoilasi, silmät verestävinä, ammottava haava toisella parrottuneella poskellaan, hän oli inhottavin turmeluksen ja kurjuuden kuva, minkä koskaan olen nähnyt. En ampunut häntä, koska hän nojasi erästä puuta vasten antaen meidän kulkea ohitsensa, juuri samassa hän kuitenkin tarttui pistooliinsa ja ampui Dombey'ta päähän. Se oli hurja ja hillitön teko. Paikalla kostin hänelle samalla mitalla, mutta se ei korvannut sitä, mitä oli tapahtunut. Dombey kuoli heti päästämättä hiiskaustakaan. Luulen, ettei hän lainkaan tiennyt itseään ammutun.
"Riensin pois ruumiiden ja palavan talon luota varastoon, josta löysin tohtori Hoyle'in automobiilin. Säiliöt olivat täynnä bensiiniä, ja itse vaunu oli käyttökunnossa. Ajoin sillä pujotellen talojen raunioiden välitse, kunnes saavuin kentälle, johon eloon jääneet olivat leiriytyneet. Muutkin partioretkeläiset saapuivat, mutta kukaan heistä ei ollut niin onnellinen kuin minä. Professori Fairmead oli löytänyt shetlantilaisen ponyhevosen, mutta eläinraukka oli seisonut tallissaan hyljättynä monta vuorokautta saamatta ruokaa tahi juomaa ja oli nyt liian heikko kantamaan vähintäkään kuormaa. Muutamat puolsivat sen päästämistä vapaaksi, mutta minä vastustin sitä, koska saattaisimme ainakin käyttää sen ravinnoksemme, ellei olisi muuta ruokaa saatavissa.