"Meitä oli lähtiessämme neljäkymmentäseitsemän, joista useat olivat naisia ja lapsia. Tiedekunnan dekaanus, joka oli vanha mies ja aivan murtunut kuluneen viikon tapauksista, istui automobiiliin lapsien ja professori Fairmeadin iäkkään äidin kanssa. Wathope, nuori englanninkielen professori, jolla oli kauhea luodin aiheuttama haava jalassaan, ohjasi sitä. Kaikki muut kävelivät. Professori Fairmead talutti ponyhevosta.
"Päivää olisi voinut sanoa kauniiksi kesäpäiväksi, mutta tulipalon savu pimitti taivaan, jolta aurinko kumotti elottomana, veripunaisena kiekkona, synkän ja kammottavan näköisenä. Mutta me olimme tottuneet jo sen veripunaiseen väriin. Savuun oli vaikeampi tottua. Se kirveli silmissämme ja sieramissamme; jokaisen silmät verestivät. Suuntasimme kulkumme kaakkoiseen, jossa meidän oli kuljettava useita maileja kautta esikaupunkien siellä, missä ensimäiset matalat kukkulat ilmoittivat kaupungin keskustassa olevien tasankojen loppuneen. Ainoastaan tältä suunnalta saatoimme toivoa pääsevämme maaseudulle.
"Etenimme tuskallisen verkkaan, sillä naiset ja lapset eivät saattaneet kävellä kovinkaan nopeasti. He eivät olleet edes unissaan kävelleet siten kuin me nykyään kävelemme. Totta puhuen, kukaan heistä ei osannut kävellä. Vasta ruton jälkeen minäkin opin kävelemään. Hitaimman nopeus oli määräävänä, sillä me emme uskaltaneet rosvojen vuoksi hajaantua pikkujoukkoihin. Näitä ihmispetoja ei enää näkynyt paljon. Rutto oli vähentänyt heidän lukumääräänsä, mutta silti he olivat vielä alituisena uhkana meille. Useat kauniit huvilat olivat säästyneet tulelta, kuitenkin näimme aina raunioitakin, jotka vielä savusivat. Rosvotkin näyttivät voittaneen järjettömän polttamisraivonsa, joten enää harvoin näimme vereksiä tulipaloja.
"Teimme jälleen partioretkiä yksityisiin varastoihin toivossa löytää automobiileja ja bensiiniä, mutta meillä ei ollut menestystä. Jo ensimäinen ryntäys oli pyyhkäissyt ne pois. Calgan, miellyttävä nuori mies, sai surmansa tässä työssä. Eräs roisto ampui hänet takaapäin hänen mennessään erään ruohokentän poikki. Tämä oli kuitenkin ainoa onnettomuus, joka kohtasi meitä rosvojen taholta, vaikka vielä eräs humalainen hirviö laukaisikin pyssynsä meitä kohti. Onneksi hän ampui liian umpimähkäisesti, ja me kostimme hänelle, ennenkuin hän saattoi tehdä mitään vahinkoa…
"Fruitvale'issa, siis vielä kaupungin hienossa osassa, rutto jälleen ilmaantui. Professori Fairmead oli tällä kerralla sen uhri. Hän osotti merkkikielellä meille, ettei hänen äitinsä tulisi tietää mitään koko asiasta ja astui hitaasti nurmikon poikki erään rakennuksen edustalle. Hän istahti alakuloisena kuistin portaille, ja minä, joka olin jäänyt muista jälkeen, jätin hänet hyvästi. Sinä iltana leiriydyimme useita maileja ohi Fruitvale'in; kuitenkin olimme vielä kaupungissa. Meidän oli pakko muuttaa leiriä kaksi kertaa yön kuluessa sairaitten tähden. Aamun sarastaessa meitä oli vain kolmekymmentä. En voi milloinkaan unohtaa tiedekunnan dekaanusta. Lähtiessämme aamulla matkaan hänen vaimonsa sai ruton merkin kasvoilleen, ja kun tämä astui syrjään antaakseen meidän jatkaa matkaamme, dekaanus ei suostunut jäämään automobiiliin, vaan meni puolisonsa luokse. Asiasta keskusteltiin, mutta lopuksi suostuimme. Sehän oli samantekevää, koska emme tienneet, ketkä säilyisivät hengissä, jos jotkut ylimalkaan säilyisivät.
"Sinä iltana, siis vaelluksemme toisena, pysähdyimme Haywardsiin, josta alkoi maaseutu. Aamulla heräsi enää yksitoista. Yön pimeydessä oli Wathope, professori, jolla oli jalassaan paha haava, paennut luotamme automobiililla. Mukaansa hän oli ottanut sisarensa ja äitinsä sekä suurimman osan säilykkeitämme. Iltapuolella samana päivänä näin viimeisen ilmalaivan, jonka koskaan olen näkevä. Istahdin tien viereen levähtääkseni. Täällä maaseudulla savu ei ollut niin sakeata. Ensin näin ilmalaivan ajelehtivan ja mutkittelevan avuttomana kahdentuhannen jalan korkeudessa. En käsitä, mitä sitte tapahtui, mutta näin ilmalaivan kokan vaipuvan nopeasti alaspäin. Kaasusäiliöt lienevät räjähtäneet, koska se putosi aivan kohtisuoraan alas. Siitä päivästä tähän saakka en ole nähnyt ainoatakaan ilmalaivaa. Seuraavina vuosina tähystelin usein taivaalle toivoen näkeväni niitä merkkinä, että jossain maanpallon osassa sivistys olisi säilynyt. Mutta niin ei ole asian laita. Se, mitä tapahtui Californiassa, tuli kaikkialla ihmiskunnan kohtaloksi.
"Kun saavuimme seuraavana päivänä Nilesiin, meitä oli vain kolme. Nilesin sivuutettuamme tapasimme Wathope'in valtatiellä. Automobiili oli saanut jonkun vian, ja siinä, matoilla, joita he olivat levittäneet maahan, he, hänen äitinsä ja sisarensa ja hän itse viruivat kuolleina. Alituinen kävely rasitti minua, joten nukuin sikeästi sinä yönä. Aamulla herätessäni huomasin olevani yksin maailmassa. Canfield ja Parsons, viimeiset toverini, olivat kuolleet ruttoon. Niistä neljästäsadasta, jotka etsivät turvaa kemiantutkimusrakennuksesta, ja niistä neljästäkymmenestäseitsemästä, jotka lähtivät matkalle, minä yksin olin elossa — minä ja shetlantilainen pony. Miksi piti tapahtua juuri niin, en osaa sanoa. En saanut ruttoa, siinä kaikki. Olin vapaa rutosta — yksi miljoonasta, juuri kuten kaikki muutkin henkiin jääneet olivat yksi miljoonasta tahi oikeammin miljoonista, sillä se pikemminkin oli suhde."
V.
"Vietin kaksi päivää miellyttävässä lehtimetsässä, jossa ei ollut kuolleiden ruumiita. Sinä aikana toivuin ennalleni, vaikka mieleni olikin apea ja uskoin joka hetki joutuvani ruton uhriksi. Pony vahvistui myös. Kolmantena päivänä sälytin sen selkään sen vähäisen säilykevaraston, joka minulla oli, ja lähdin vaeltamaan nyt aivan autiossa seudussa. En kohdannut ainuttakaan elävää miestä, naista tahi lasta, vaikka kuolleita oli kaikkialla. Ruokaa oli onneksi runsaasti, sillä maa oli silloin toisenlainen kuin nykyään. Siitä oli raivattu pois puut ja pensaat ja se oli viljeltyä. Miljoonia suita varten aiottu elo kasvoi, kypsyi ja joutui hukkaan. Vainioilta ja hedelmätarhoista keräsin kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Autioitten maatalojen tienoilta sain munia ja pyydystelin kananpoikia. Myymälöistä löysin usein säilykeruokia.
"Kotieläinten suhteen tein omituisen havainnon. Ne villiintyivät ja alkoivat hyökätä toinen toisensa kimppuun. Kananpojat ja ankat joutuivat ensimmäisinä tuhon omiksi, kun taasen porsaat ja sen jälkeen kissat ovat taipuvaisimmat villiintymään. Pian koiratkin mukautuivat uusiin olosuhteisiin. Koiria oli niin paljon, että ne olivat maanvaivana. Ne ahmivat ruumiita, haukkuivat ja ulvoivat öisin, ja päivisin hiiviskelivät hiljaa etäämpänä. Ajan kuluessa huomasin, että niiden elintavat muuttuivat. Ensi alussa ne olivat erillään toisistaan epäluuloisina ja valmiina tappeluun, mutta jonkun ajan päästä ne alkoivat liikuskella suurina parvina. Koira oli seuraa rakastava eläin jo ennen kuin ihminen oli sen kesyttänytkään. Maailman viimeisinä päivinä ennen ruttoa oli kaikennäköisiä koiria — karvattomia koiria ja lämminkarvaisia koiria, koiria niin pieniä, että ne tuskin olisivat riittäneet suupalaksikaan toisille, jotka olivat suuria kuin puuma. Niin, suuremmat koirat tappoivat kaikki pienet ja heikot toverinsa. Eivät myöskään kaikkein suurimmat sopeutuneet uuteen luonnonvaraiseen elämään, vaan kuolivat. Tuloksena oli, että kaikki erilaiset koirarodut hävisivät, ja jäljelle jäi keskikokoinen, parvina juokseva susikoira, jonka te tunnette."