"Mutta eiväthän kissat elä laumoissa, isoisä", Hoo-Hoo väitti.
"Kissa on aina ollut seuraa vierova eläin. Kuten eräs yhdeksännentoista vuosisadan kirjailija sanoi, se elää yksinään. Se on aina elänyt yksinään, jo ennenkuin ihminen sen kesytti, koko tuon pitkän ajan, jonka se oli kesynä, ja nykyään, jolloin se jälleen on villinä.
"Hevoset villiintyivät samoin, ja kaikki hienot hevosrodut ovat taantuneet nykypäivien mustangiksi. Samoin kävi lehmien, kyyhkysten ja lampaiden. Tiedätte, että jotkut kanatkin jäivät eloon, mutta nykyään ne ovat aivan toisenlaisia kuin ennen ruttoa…
"Minun täytyy kiirehtiä kertomuksessani. Vaelsin autioiksi jääneissä seuduissa ja ajan kuluessa aloin kaivata ihmisolentoja yhä enemmän, mutta en milloinkaan tavannut heitä. Yksinäisyydentunne alkoi painaa mieltäni. Kuljin poikki Livermore-laakson sekä sen ja San Joaquin-laakson välisten vuorten yli. Te ette ole koskaan nähneet tuota laaksoa, mutta se on sangen laaja ja se on villihevosten tyyssija. Siellä niitä elää tuhantisin ja kymmentuhantisin laumoin. Tiedän sen, koska olin siellä kolmekymmentä vuotta sitten. Teidän mielestänne täällä rantalaaksoissa on runsaasti villihevosia, mutta ne eivät ole mitään San Joaquinin hevoslaumojen rinnalla. On omituista, että villiinnyttyään lehmät valitsivat olosijoikseen matalammat vuoriseudut. Epäilemättä siellä ne voivat helpommin puolustautua.
"Maaseudulla eivät rosvot ja tihutöidentekijät olleet niin pahasti mellastaneet, sillä näin useita kyliä ja pikkukaupunkeja, jotka olivat saaneet olla kokonaan rauhassa tulelta. Mutta ne olivat täynnä ruton saastaa, jonka vuoksi kiiruhdin niiden ohi ryhtymättä tutkimaan niitä sen tarkemmin. Lähellä Lathropia otin yksinäisyyteni vaivaamana suojateikseni kaksi paimenkoiraa, jotka olivat olleet vapaina vasta niin lyhyen ajan, että olivat sangen halukkaita alistumaan uudelleen liittoon ihmisen kanssa. Nämä paimenkoirat seurasivat minua monet vuodet, ja niiden verta on noissa susikoirissa, jotka teillä nyt on. Mutta kuudessakymmenessä vuodessa ovat paimenkoiraominaisuudet kadonneet, joten koirat nykyään ovat melkein kuin kesyjä susia."
Ristihuuli nousi seisaalleen, katsoi, että vuohet olivat turvassa ja laski ajan auringon asemasta iltataivaalla osottaen samalla olevansa kärsimätön isoisän kertomuksen pitkäveteisyyden johdosta. Edwin kehoitti isoisää kiiruhtamaan.
Tämä jatkoi.
"Ei ole enää paljon kertomista. Mukanani kaksi koiraani ja pony ratsastin hevosella, jonka olin onnistunut saamaan kiinni, ensin San Joaquiniin ja sieltä jatkoin matkaa vuoristossa olevaan ihanaan Yosemite-laaksoon. Sen suuresta hotellista löysin satumaiset määrät säilytettyjä ruokatarpeita. Laidun oli mainio, riistaa oli riittämiin ja laakson pohjassa mutkitteleva joki vilisi taimenia. Jäin sinne kolmeksi vuodeksi kärsien yksinäisyydestäni tavalla, jonka vain hienosti sivistynyt mies voi ymmärtää. Sitten en enää kestänyt sitä. Tunsin, että hermostoni tila läheni mielipuolisuutta. Kuin koirat olin minäkin seuraa rakastava eläin ja kaipasin omaa lajiani. Päättelin, että saattoi olla muitakin elossa, samoinkuin minä olin. Edelleen päättelin, että maan täytyi olla puhdas rutosta, koska siitä oli kulunut jo kolme vuotta.
"Hevoseni, ponyni ja koiraini seurassa lähdin taasen matkaan. Kuljin San Joaquin laaksoon, yli sitä ympäröivien vuorien alas Livermorelaaksoon. Kolmessa vuodessa tapahtunut muutos oli hämmästyttävä. Silloin oli maa mainiosti viljelty; nyt saatoin tuskin tuntea sitä, sillä niin oli villien kasvien onnistunut hävittää ihmiskätten työ. Nähkääs, ihminen oli aina huolehtinut vehnästä, kasviksista ja hedelmäpuista, joten ne olivat sangen pehmeitä ja arkoja. Rikkaruohot ja villit pensaat olivat sitävastoin aina saaneet kestää taistelua ihmistä vastaan; ne olivat kehittyneet sitkeiksi ja vastustuskykyisiksi. Tuloksena oli se, että kun ihmiskäsi poistui, villi kasvillisuus tukahdutti ja hävitti koko viljellyn kasvillisuuden. Arosudet lisääntyivät nopeasti, ja tapasin ensi kerran susia kaksin tahi kolmin seuduissa, joissa niitä aina oli säilynyt muutamia.
"Temescal-järven rannalla, lähellä entistä Oaklandin kaupunkia, kohtasin ensimäiset ihmisolennot. Oi, pojat, kuinka voisinkaan kuvata teille mielenliikutukseni, kun istuessani hevoseni selässä ja ratsastaessani hiljalleen alas mäenrinnettä järvenrantaan päin näin leirin savun nousevan puiden lomasta. Sydämeni miltei pysähtyi, ja tunsin tulevani mielipuoleksi. Sitten kuulin lapsen äänen — ihmislapsen äänen. Kuului koirien haukuntaa, johon minun koirani vastasivat. Luulinhan olleeni ainoa ihminen koko maailmassa. Eihän saattanut olla mahdollista, että oli toisia — savua ja lapsen itkua.