"Kun tulin metsästä järven ranta-aukeamalle, näin silmäini edessä vajaan sadan kyynärän päässä suuren miehen. Hän seisoi järveen pistävällä kallioniemekkeellä ja onki. En uskonut silmiäni ja pysäytin hevoseni. Koetin huutaa, mutta ääni takertui kurkkuuni. Huiskutin kättäni. Minusta tuntui kuin mies olisi katsellut minuun, mutta ei vastannut. Sitten painoin pääni käsiini yhä istuessani satulassa. Pelkäsin katsoa häneen, sillä ymmärsin sen harhanäöksi, joka katoaisi kohta, kun häneen vilkaisisin. Niin kallisarvoiselta tuo harhanäky tuntui, että tahdoin nauttia siitä vielä hetkisen, tiesin myös, että se säilyisi niin kauan kuin olisin katsomatta.
"Olin samassa asennossa, kunnes kuulin koirieni murisevan ja miehen äänen lausuvan jotakin. Mitä luulette hänen sanoneen? Sanon teille sen. Hän lausui: 'Pirustako teidän piti tänne tulla?'
"Aivan nuo sanat hän lausui. Nuo sanat lausui minulle sinun toinen isoisäsi, Ristihuuli, tervehtiessään minua Temescal-jarven rannalla viisikymmentäseitsemän vuotta sitten. En ole elämässäni kuullut käsittämättömämpiä sanoja. Avasin silmäni, ja edessäni seisoi suuri, tummaihoinen, parrakas mies, leveäleukainen, vino-otsainen, tuikeakatseinen. En tiedä, miten pääsin alas hevoseni selästä, mutta lähin, mitä muistan, joskin hämärästi, oli, että puristin hänen kättänsä kummallakin omallani ja nyyhkytin. Olisin syleillytkin häntä, mutta hän oli ahdasmielinen, epäluuloinen mies ja vetäytyi pois luotani. Puristin yhä hänen kättänsä ja nyyhkytin."
Isoisän ääni värisi ja katkesi hänen muistellessaan entispäiviä ja heikkouden kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan poikien katsellessa sitä ja tirskuessa.
"Kuitenkin itkin", jatkoi hän, "ja halusin syleillä häntä, vaikka autonkuljettaja oli hirviö, täydellinen hirviö, inhottavin mies, minkä olen koskaan nähnyt. Hänen nimensä oli… omituista, olen unohtanut hänen nimensä. Jokainen sanoi häntä autonkuljettajaksi — se oli hänen ammattinsa — ja nimi jäi pysyväiseksi. Siitä syystä hänen perustamaansa heimoa myös kutsutaan autonkuljettajiksi.
"Hän oli rajuluontoinen ja väkivaltainen mies. En voi ymmärtää, miksi rutto säästi hänet. Saattaa tuntua, että, huolimatta vanhasta metafyysillisestä käsityksestämme ehdottomasta oikeudesta, maailmankaikkeudessa ei ole lainkaan oikeutta. Miksi hän jäi elämään — hän, joka oli vääryyttä suosiva, siveellisessä suhteessa hirviö, tahra luomakunnassamme, julma, taipumaton ja eläimellinen. Hän taisi puhua vain automobiileista, koneista, bensiinistä ja varastohuoneista — erikoisesti näytti häntä huvittavan alhaiset huijaukset ja petokset, jonka uhreiksi olivat joutuneet hänen automobiiliansa käyttäneet. Kuitenkin hän säästyi, vaikka miljoonat, tuhannet miljoonat paremmat ihmiset saivat surmansa.
"Menin hänen kanssaan hänen leirilleen, jossa näin hänet, Vestan, naisten kruunun. Näky oli samalla sekä ihana että säälittävä. Hän, Vesta Van Warden, John Van Wardenin nuori puoliso, oli tuossa, rääsyihin puettuna, kädet täynnä naarmuja ja känsiä. Hän kumartui leiritulen ääreen tehden kyökkipiian tehtäviä, hän, Vesta, joka oli syntynyt suurimman rikkauden purppuraan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt. Hänen miehensä, John Van Warden, omisti tuhannenkahdeksansataamiljoonaa dollaria ja ollen teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies hän oli Amerikan todellinen valtias. Kun hän samalla kuului Kansainväliseen hallintoneuvostoon, oli hän yksi niistä seitsemästä, jotka johtivat koko maailman asioita. Vesta samoin oli yhtä jaloa syntyperää. Hänen isänsä oli ollut teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemiehenä kuolemaansa saakka. Tämä virka oli tulla perinnölliseksi, ja jos hänen isällään, Philip Saxonilla, olisi ollut poika, olisi tämä varmasti seurannut häntä virassa. Mutta hänen ainoa lapsensa oli Vesta, korkeimman sivistyksen täydellinen kukka maapallollamme. Vasta Vestan ja Van Wardenin kihlajaisten tapahduttua Philip Saxon julisti vävynsä seuraajakseen. Se oli epäilemättä poliittisista syistä solmittu liitto. Minulla on syytä uskoa, ettei Vesta milloinkaan todella rakastanut puolisoaan sillä intohimoisella tavalla, josta runoilijoilla oli tapana laulaa. Se muistutti pikemminkin kruunupäitten välisiä avioliittoja, silloin kun magnaatit eivät vielä olleet heitä syrjäyttäneet.
"Siinä hän hääräili keittäen kalalientä nokisessa padassa, ihanat silmänsä avonaisen valkean lähettämän kitkerän savun tulehduttamina. Hänen kohtalonsa oli surullinen. Hän oli jäänyt eloon miljoonasta, samoin kuin minä olin ja samoinkuin autonkuljettaja oli jäänyt. Van Warden oli rakennuttanut Alamedan kukkuloille komean kesäpalatsin, joka oli korkealla huipulla tuhannen eekerin laajuisen puiston ympäröimänä. Ruton puhjetessa Van Warden lähetti Vestan sinne. Asestetut vartiot suojelivat puiston reunaosia, eikä mitään savuttamatonta saanut tuoda sinne, ei edes ruokaa tahi postia. Siitä huolimatta rutto löysi tiensä palatsiin. Se surmasi vartiat vartiopaikoiltaan, palvelijat tehtäväinsä äärestä, koko lukuisan palveluskunnan se pyyhkäisi pois — ainakin kaikki ne, jotka eivät paenneet. Siten Vesta oli ainoa eloon jäänyt tuossa palatsissa, joka nyt muistutti enemmän ruumishuonetta kuin asuinrakennusta.
"Autonkuljettaja oli ollut eräs niistä palveluskuntaan kuuluvista, jotka olivat paenneet muuanne. Palattuaan kahden kuukauden kuluttua hän tapasi Vestan pienessä kesähuvilassa, jonne tämä oli asettunut asumaan, koska siellä ei ollut kuolleita. Autonkuljettaja oli peto. Vesta pelkäsi häntä ja juoksi puiden lomaan piiloon. Samana yönä hän pakeni vuoristoon — hän, jonka pehmyt jalka ja hento ruumis ei milloinkaan ollut tuntenut kivien ja orjantappuroiden aiheuttamia tuskia. Autonkuljettaja seurasi ja saavutti hänet ja löi häntä. Ymmärrättekö sitä? Autonkuljettaja löi häntä kamalilla nyrkeillään ja teki hänestä orjan itselleen. Vestan oli kannettava puut, valmistettava tuli, keitettävä ruoka ja tehtävä kaikki muu alhainen leirityö — hänen, joka ei kertaakaan ollut tehnyt mitään palvelijoille kuuluvaa. Autonkuljettaja pakotti hänet tekemään nämä työt samalla kuin hän, täysi metsäläinen, näki parhaimmaksi maata ja katsella eikä tehnyt kerrassaan mitään paitsi joskus hiukan kalasteli ja metsästeli."
"Se oli autonkuljettajan onni", virkkoi Ristihuuli hiljaa toisille pojille. "Muistan hänet hiukan ennen hänen kuolemaansa. Hän oli mies, joka taisi tehdä työtä ja pani toisetkin sitä tekemään. Tiedätte, että isä nai hänen tyttärensä, ja teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän peittosi isää. Autonkuljettaja oli tuittupää, josta aina saimme uusia muistutuksia. Juuri kun hän veti viimeisiä hengenvetojaan, hän tarrasi minuun ja löi päähäni ammottavan haavan kartulla, joka aina oli hänen ulottuvillaan."