Ristihuuli raappi pörröstä päätään ikäänkuin tunnustellen arpea. Pojat kääntyivät jälleen isoisään päin, joka puheli hurmaantuneena Vestasta, autonkuljettajain heimon kantaisän vaimosta.
"Sanon, että te ette voi käsittää hänen asemansa surullisuutta. Autonkuljettaja oli palvelija, huomatkaa, palvelija, jonka oli madeltava pää alas painettuna Vestan kaltaisten edessä. Vesta kuului valtiasluokkaan sekä syntyperältään että avioliiton kautta. Saattoi sanoa, että hänen vaaleanpunervassa kädessään oli miljoonien sellaisten kuin autonkuljettajan, kohtalo. Ennen ruttoa olisi kaikki yhteys heidän keskensä ollut häväistys. Oh, näinhän sen. Näin kerran rouva Goldwinin, erään toisen suuren magnaatin puolison. Lentoasemalla, juuri aikoessaan astua omaan ohjattavaan ilmalaivaansa, hän pudotti päivänvarjonsa. Eräs palvelijoista otti sen ylös ja ojensi sen erehdyksessä hänelle — hänelle itselleen, joka oli eräs maan suurimmista ruhtinaallisista rouvista! Tämä horjui taaksepäin ikäänkuin päivänvarjossa olisi ollut pitaalia ja määräsi sihteerinsä ottamaan sen sekä hankkimaan selvän onnettoman nimestä ja huolehtimaan siitä, että hänet erotettaisiin. Samanlainen valta-asema oli Vesta Van Wardenilla. Mutta autonkuljettaja löi häntä ja teki hänestä orjan.
"… Bill — sehän hänen nimensä olikin, sehän oli autonkuljettajan oikea nimi. Hän oli kurja, alkuperäinen mies, jolla ei lainkaan ollut sivistyneen sielun hienompia vaistoja ja ritarillisia tunteita. Varmastikaan ei ole ehdotonta oikeutta, koska hänen osakseen tuli tuo ihmeellisin nainen, Vesta Van Warden. Te, pojat, ette milloinkaan voi tajuta tämän seikan surullisuutta, sillä te itsekin olette alkuperäisiä pikku metsäläisiä, jotka ette ymmärrä mitään muuta kuin metsäelämää. Miksi ei Vesta olisi yhtä hyvin voinut joutua minulle? Minä olin hienosti sivistynyt mies, suuren yliopiston professori. Ennen ruttoa oli hänen asemansa ollut kuitenkin niin paljon minun asemaani korkeammalla, ettei hän milloinkaan olisi suvainnut tietää minun olemassaolostani. Mitenkä kauhealta mahtoi tuntua hänestä tuo alhainen asema autonkuljettajan orjana. Ellei ihmiskunta olisi hävinnyt, en milloinkaan olisi saanut tuntea häntä, katsoa häntä silmiin, keskustella hänen kanssaan — niin, ja rakastaa häntä ja tietää, että hänenkin tunteensa minua kohtaan olivat sangen myötäiset. Minulla on täysi syy uskoa, että hän olisi rakastanutkin minua, kun maailmassa ei ollut toisia miehiä paitsi autonkuljettajaa, mutta hän pelkäsi tätä. Miksei rutto surmatessaan kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä surmannut lisäksi yhtä, nimittäin autonkuljettajaa?
"Kerran kun autonkuljettaja oli kalastamassa, Vesta rukoili minua surmaamaan hänet. Kyyneleet silmissä hän rukoili minua. Mutta autonkuljettaja oli vahva ja väkivaltainen mies, ja minä pelkäsin. Jälkeenpäin puhuin hänen kanssaan. Tarjosin hänelle hevoseni, ponyni, koirani, kaiken, mitä minulla oli, jotta hän olisi luovuttanut Vestan minulle, mutta hän irvisti minulle julkeasti, pudisti päätänsä ja lausui solvauksia. Hän sanoi, että hän oli ollut entisinä päivinä palvelija, joka oli saanut ryömiä tomussa Vestan ja hänen kaltaistensa jalkain juuressa, mutta että hänellä nyt sensijaan oli maan ylhäisin nainen palvelijanaan, joka keitti hänelle ruokansa ja hoiti hänen lapsiaan. 'Teidän päivänne olivat ennen ruttoa', hän sanoi, 'nämä ovat minun päiviäni ja hiton hyviä ne ovatkin. En vaihtaisi niitä entisiin mistään hinnasta.' Siten hän puhui, vaikka toisin sanoin, sillä hän oli kurja rahvaan mies ja kiroili alituisesti.
"Sitten hän selitti minulle, että jos hän tapaisi minut mielistelemässä Vestaa, hän vääntäisi niskani nurin ja samalla löisi Vestaakin. Mitä olisin voinut tehdä? Pelkäsin häntä, sillä hän oli hirviö. Saman päivän illalla, jona saavuin heidän leiriinsä, keskustelin Vestan kanssa kadonneesta maailmastamme. Puhuimme taiteesta, kirjallisuudesta ja runoudesta autonkuljettajan kuunnellessa ja pilkatessa meitä. Häntä kiusasi ja suututti puheemme, josta hän ei ymmärtänyt mitään. Lopuksi hän sanoi: 'Kas tässä on Vesta Van Warden, magnaatti Van Wardenin entinen puoliso — kopea ja turski kaunokainen, joka nyt on minun vaimonani. Niin, professori Smith, aika on muuttunut, aika on muuttunut. Kas niin, vaimo, otapa mokkasiinini pois jaloistani, mutta liiku eloisasti. Tahdon näyttää professori Smithille, kuinka hyvin olen sinut opettanut.' Näin Vestan purevan hampaitaan ja kapinan liekin syttyvän hänen silmiinsä, mutta autonkuljettaja kohotti pahkuraisen nyrkkinsä iskuun valmiiksi. Pelkäsin ja sydäntäni kouristi, mutta en voinut mitään tuolle hirviölle. Nousin lähteäkseni pois, jotta minun ei tarvitsisi olla todistamassa sitä, mikä seuraisi, mutta hän nauroi ja uhkasi lyödä minua, ellen jäisi katsomaan. Istahdin väkivallan pakotuksesta järven rannalle leiritulen ääreen ja näin Vestan, Vesta Van Wardenin, polvistuvan ja riisuvan tuon irvistävän, karvaisen, apinamaisen ihmishirviön mokkasiinit.
"… Oh, te ette ymmärrä, pojat. Ette ole koskaan nähneet mitään muuta ettekä ymmärrä. 'Koko talttunut ja tottelevainen', ilakoi autonkuljettaja Vestan suorittaessa tuota kauheata, alhaista tehtäväänsä. 'Kylläkin vähän vikuri ajoittain, professori, vähän vikuri kylläkin, mutta näppäys leukaperiin tekee hänestä kiltin ja säyseän kuin karitsan!'
"Toisella kertaa hän sanoi: 'Olemme saaneet urakaksemme lisääntyä ja täyttää maa. Teiltä puuttuu edellytykset, professori, kun teillä ei ole vaimoa, ja ihmiskunta on yhtä lukuisa kuin ennen vanhan Eedenin puutarhassa. Mutta minä puolestani en ole käynyt ylpeäksi. Sanon teille, professori!' Hän osoitti pientä lastaan, joka oli vain vuoden vanha. 'Tuossa on teidän vaimonne, joskin saatte odottaa, kunnes hän on kasvanut suuremmaksi. Eikö se tyydytä, vai? Me olemme kaikki tasa-arvoisia nyt, vaikka minä se täällä olen pomo. Mutta en kumminkaan ole käynyt ylpeäksi — en, totta vie. Suon teille kunnian, professori Smith, sangen suuren kunnian kihlata minun ja Vesta Van Wardenin tyttären. Eikö ole hiton harmillista, ettei Van Warden ole täällä sitä näkemässä?'"
VI.
"Vietin autonkuljettajan leirissä kolme suunnattomien kärsimysten viikkoa. Mutta sitten eräänä päivänä, ehkä kyllästyneenä minuun tahi peläten vaikutustani Vestaan hän kertoi, että vaeltaessaan Contra Costan kukkuloilta Carquines-salmelle päin hän oli nähnyt savun nousevan sieltä. Tämä merkitsi, että siellä oli toisia ihmisolentoja. Kolme viikkoa oli hän pitänyt minulta täten salassa äärettömän kallisarvoisen tiedon. Lähdin viivyttelemättä matkaan koirieni ja hevosteni kanssa. Kuljin Contra Costan kukkuloiden yli salmelle päin. Toiselta rannalta ei näkynyt savua, mutta Port Costasta löysin pienen lautan, jolle saatoin lastata eläimeni. Löytämäni öljykankaanpalanen toimi hyvin purjeena, ja etelätuuli vei minut nopeasti salmelta Vallejon raunioille. Tuon entisen kaupungin laitaosissa näkyi tuoreita leiripaikan merkkejä. Useat löytämäni raakunkuoret ilmaisivat syyn, miksi nuo ihmisolennot olivat tulleet lahden rannalle. Tämä oli Santa Rosan heimon äskeinen leiri. Seurasin sen jälkiä pitkin vanhaa rautatietä aina Sonomanlaakson suoseuduille. Siellä, Glen Ellenin tiilitehtaan luona, tulin heidän leirilleen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä. Miehistä oli kaksi vanhaa, toinen oli Jones, pankkiiri, toinen Harrison, entinen panttilainaaja, joka oli nainut Napassa olevan Valtion heikkomielisten sairaalan johtajattaren. Tämä oli ainoa eloon jäänyt Napan kaupungin ja kaikkien tuossa rikkaassa ja tiheästi asutussa laaksossa olevien kaupunkien ja kylien asukkaita. Sitten oli kaksi nuorta miestä — Cardiff ja Hale, jotka olivat olleet maanviljelijöitä, sekä Wainwright, tavallinen palkkatyöläinen. Kaikki he olivat löytäneet vaimon itselleen. Hale, sivistymätön ja oppimaton maanviljelijä, oli saanut Isadore'in, joka Vestan jälkeen oli arvokkain ruton säästämistä naisista. Hän oli eräs maailman huomatuimmista laulajattarista. Rutto puhkesi hänen ollessaan San Franciscossa. Hän kertoi minulle monta tuntia seikkailujansa. Hän oli harhaillut Mendocinon metsissä, mistä Hale hänet vihdoin pelasti, jonka jälkeen hänen ainoana keinonaan oli mennä tämän vaimoksi. Hale oli kumminkin hyvä mies huolimatta oppimattomuudestaan, sillä hänellä oli tarkka oikeudentunto. Uskon, että Isadore oli onnellisempi eläessään hänen kanssaan kuin Vesta autonkuljettajan kanssa.
"Cardiffin ja Wainwrightin vaimot olivat rahvaan naisia, työhön tottuneita, lujarakenteisia — oikea tyyppi uuteen, luonnonvaraiseen elämään, jota heidän oli nyt pakko elää. Lisäksi tuli kaksi mielipuolta Eldredge'in heikkomielisten hoitolasta sekä viisi tahi kuusi nuorta lasta, jotka olivat syntyneet senjälkeen kuin heimo oli muodostunut. Vielä oli siellä Berthe. Hän oli hyvä nainen, Ristihuuli, huolimatta isäsi ivasta. Otin hänet vaimokseni. Hän oli isäsi äiti, Edwin, samoin sinun, Hoo-Hoo. Tyttäremme Vera joutui naimisiin isäsi kanssa, Ristihuuli — isäsi Sandow'n, joka oli Vesta Van Wardenin ja autonkuljettajan vanhin poika.