Pojalla, joka hilliten lihastensa liiallista vilkkautta mukautui vanhuksen hitaaseen kulkuun johdattaakseen häntä, oli myös yksinkertainen puku — rikkoreunainen karhuntaljan palanen. Sen keskellä oli reikä, josta hän oli pujottanut päänsä. Iältään hän ei saattanut olla vanhempi kuin kaksitoista vuotta. Hän oli kiinnittänyt keikailevasti toiselle korvalleen vastairroitetun sianhännän. Toisessa kädessään hänellä oli keskikokoinen jousi ja nuoli ja selässään viinentäysi nuolia. Tupesta, joka riippui kaulan ympäri kulkevasta hihnasta, työntyi esiin metsästyspuukon kulunut pää. Poika oli iholtaan kahvinruskea ja käveli joustavasti, astuen melkein kissan tavoin. Huomattavana vastakohtana hänen auringonpaahtamalle iholleen olivat hänen silmänsä — siniset, tummansiniset, terävät kuin nuoli. Ne näyttivät kiinnittyvän kaikkeen ympärilläolevaan tavalla, joka ilmaisi tottumusta. Eteenpäin kulkiessaan hän samalla vainusi laajentuneilla, herkillä sieramillaan, jotka välittivät hänen aivoihinsa loppumattoman sarjan sanomia ulkomaailmasta. Myöskin hänen kuulonsa oli tarkka ja niin harjaantunut, että se toimi itsenäisesti. Erikoisesti ponnistelematta hän kuuli näennäisen hiljaisuuden kaikki heikot äänet — kuuli ja kykeni erottamaan ja luokittelemaan ne — aiheutuivatko ne tuulen kahistelemisesta lehdissä, mehiläisen surinasta vai hyttysen siiven soinnista, meren etäisestä vyörystä, joka saapui hänen korvaansa vain viihdyttävänä lauluna, vai saiko ne aikaan myyrä, joka työnteli multakasoja aivan hänen jalkainsa alla olevissa käytävissään.
Äkkiä hän jännittyi tarkkaavaiseksi. Korva, silmä ja nenä olivat antaneet hänelle varotuksen yht'aikaa. Hän kosketti kädellään vanhaa miestä, ja he seisahtuivat. Edestäpäin, penkereen toiselta reunalta, kuului ryskettä. Pojan katse oli naulattu pensaiden liikkuviin latvoihin. Suuri karhu, harmaakarhu, ryntäsi näkyviin, mutta huomattuaan ihmisolennon se pysähtyi yhtä nopeasti kuin nämäkin. Se ei pitänyt heistä ja murisi tyytymättömänä. Poika sovitti nuolen jouselle ja veti varovaisesti jänteen tiukaksi. Ei hetkeksikään hän hellittänyt katsettaan karhusta. Vanha mies tuijotti vaaraan vihreän lehtensä alta ja seisoi yhtä äänetönnä kuin poikakin. Muutaman silmänräpäyksen kesti tämä molemminpuolinen tarkastelu; sitten, karhun ilmaistessa yhä suurempaa ärtyneisyyttä, poika osoitti päänliikkeellä, että vanhuksen tuli astua polulta syrjään ja laskeutua ratapenkereeltä. Poika seurasi kulkien takaperin, jousi yhä jännitettynä ja valmiina. He odottivat, kunnes penkereen toiselta puolelta kuuluva pensaiden kahina todisti karhun menneen menojaan. Poika irvisti johtaessaan vanhuksen takaisin polulle.
"Aikamoinen otus, isoisä", virnisteli hän.
Vanha mies pudisti päätään.
"Ne vaan käyvät runsaammiksi päivä päivältä", valitti hän heikolla, epävarmalla äänellään. "Kukapa olisi uskonut, että minä olisin joutunut näkemään ajan, jolloin saa pelätä henkeään Cliff House'iin [San Franciscon läheisyydessä Tyynen meren rannalla sijaitseva suosittu virkistyspaikka. Suom.] johtavalla tiellä. Kun minä olin poika, Edwin, oli miehillä, naisilla ja pienillä lapsilla tapana tulla San Franciscosta tänne kauneina päivinä kymmentuhantisin joukoin. Silloin ei ollut karhuja. Ei, poikaseni. Ihmiset antoivat rahaa nähdäkseen niitä häkeissä, niin harvinaisia ne olivat."
"Mitä raha on, isoisä?"
Ennenkuin vanhus ehti vastata, poika muistikin ja työnsi riemuiten kätensä karhunnahkan alla olevaan pussiin ja otti esille kuluneen ja himmentyneen hopeadollarin. Vanhuksen silmät välähtivät, kun hän vei rahan lähelle niitä.
"En saata nähdä", hän mutisi. "Katsohan, voitko saada selville vuosiluvun, Edwin."
Poika nauroi.
"Oletpa sinä mainio, isoisä", huudahti hän hilpeänä, "kun aina uskottelet, että nuo pikkumerkit tarkottavat jotakin."