Vanhuksen katse ilmaisi hänen tavallista mielipahaansa, kun hän vei rahan uudelleen lähelle silmiään.
"2012!" huusi hän kimeällä äänellään ja alkoi sitten puhella eriskummallisesti. "Sinä vuonna magnaattien johtokunta nimitti Morgan viidennen Yhdysvaltain presidentiksi. Tämä mahtanee olla viimeksi lyötyjä rahoja, sillä sarlakkakuolema tuli vuonna 2013. Oi Jumala! — en saata ajatella sitä! Siitä on kuusikymmentä vuotta ja minä olen ainoa nyt hengissä oleva ihminen, joka eli noina päivinä. Mistä löysit sen, Edwin?"
Poika, joka oli tarkastellut häntä samanlaisella suvaitsevalla mielenkiinnolla kuin heikkomielisen lörpötystä kuunnellaan, vastasi nopeasti.
"Sain sen Hoo-Hoolta. Hän löysi sen ollessamme paimentamassa vuohia lähellä San José'ta viime keväänä. Hoo-Hoo sanoi sen olevan rahan. Onko sinun nälkä, isoisä?"
Vanhus tarttui lujemmin sauvaansa ja ponnisteli eteenpäin. Hänen heikoista silmistään kuvastui ahneus.
"Kunpa Ristihuuli olisi löytänyt ravun… tahi kaksikin", mutisi hän. "Ravut ovat hyvää syötävää, mainion hyvää, kun ei enää ole hampaita ja kun on lastenlapsia, jotka pitävät vanhasta isoisästään ja mielellään pyydystävät rapuja hänelle. Kun minä olin poika —"
Mutta Edwin näki jotakin ja seisahtui äkkiä sovitellen nuolta jouselle. Hän oli pysähtynyt penkereeseen syntyneen syvennyksen partaalle. Entinen viemärijohto oli tässä kohden särkynyt, ja valloilleen päässyt vesi syönyt uoman täyteaineeseen. Vastakkaiselta puolelta työntyi esiin kiskon pää jonkun matkaa yli syvennyksen. Sen ruosteista pintaa ympäröivät köynnökset. Kauempana katseli häntä kaniini vapisevana ja epäröivänä, pensaan suojaan kyyristyneenä. Väli oli runsaasti viisikymmentä jalkaa, mutta nuoli osui maaliinsa; lävistetty kaniini äännähti pelosta ja tuskasta koettaessaan ryömiä vaivaloisesti pensaikkoon. Pojan ruskea iho ja liehuva talja vilahtivat salamana hänen hypätessään alas syvennykseen ja kavutessaan ylös toista seinämää. Hänen laihat lihaksensa olivat kuin teräsponnet ryhtyessään siroon ja tehokkaaseen toimintaan. Sadan jalan päässä tiheässä viidakossa saavutti hän haavoittuneen eläimen, löi sen pään murskaksi puunrunkoa vasten ja ojensi sen isoisän kannettavaksi.
"Kaniini on hyvää, sangen hyvää", vapisi vanhuksen ääni, "mutta kun on kysymys hienomakuisesta herkusta, pidän rapua parempana. Kun minä olin poika —"
"Miksi puhut niin paljon sellaista, jossa ei ole vähintäkään järkeä?" keskeytti Edwin vanhuksen kiihkeän ahneudenilmaisun.
Poika ei puhunut juuri näillä sanoilla, vaan lausui jotakin, joka muistutti niitä etäisesti, mutta joka sisälsi enemmän kurkku- ja umpiäänteitä sekä oli säästävämpi määrittelevien sanaliittojen käytössä. Hänen puheensa erosi melkoisesti vanhan miehen puheesta, ja tämäkin oli huolimattomuuden johdosta pilaantunutta englanninkieltä.