"Kun minä olin poika, me emme nauraneet vanhempia ihmisiä; me kunnioitimme heitä."
Pojat eivät olleet huomaavinaan, ja isoisä jatkoi valitus- ja nuhdetulvaansa sekavalla tavallaan. Nyt hän osasi olla varovaisempi eikä polttanut suutaan. Kaikki ryhtyivät syömään käyttäen apunaan ainoastaan sormiaan ja maiskutellen äänekkäästi. Kolmas poika, jonka nimi oli Ristihuuli, ripotti viekkaasti hyppysellisen hiekkaa simpukalle, jonka vanhus oli aikeissa viedä suuhunsa. Kun sora tarttui isoisän ikeniin ja limakalvoon, oli naurunrähäkkä jälleen huumaava. Hän ei ymmärtänyt joutuneensa pilanteon esineeksi, vaan yski ja syljeskeli, kunnes Edwin heltyen toi hänelle kurpitsankuoressa vettä, jolla hän saisi huuhtoa suunsa.
"Missä ravut ovat, Hoo-Hoo?" kysyi Edwin. "Isoisä tahtoo saada maistaa niitä."
Isoisän silmät paloivat jälleen himokkaasti, kun hänelle ojennettiin suuri rapu. Se oli rapu, jossa oli jalat ja kaikki muu täydellisesti, mutta lihaa siinä ei enää ollut. Sormet vapisevina ja etukäteen iloiten vanhus irroitti jalan, mutta huomasikin, että se oli tyhjä.
"Ravut, Hoo-Hoo?" hän valitti. "Ravut?"
"Puhuin leikkiä, isoisä. Ei ole rapuja. En ole löytänyt ainoatakaan."
Pojat joutuivat kokonaan riemun valtoihin nähdessään pettymyksen kyynelten tippuvan vanhuuttaan höperön isoisän poskilta. Sitten Hoo-Hoo asetti varovasti tyhjän kuoren sijaan vastapaistetun ravun. Sen paloteltu, valkea liha lähetti ilmoille herkulliselta tuoksuvan höyrypilven. Se saapui vanhuksen sieramiin, ja hän katsahti alas ihmetyksissään. Hänen paha tuulensa vaihtui välittömäksi iloksi. Hän haisteli ja mutisi ja hyräili, melkein lauloi hilpeydestä, ja ryhtyi syömään. Pojat tuskin huomasivat tätä, sillä he olivat siihen niin tottuneet. Eivät he myöskään huomanneet hänen toistuvia huudahduksiaan ja sananparsiaan, jotka eivät merkinneet heille mitään, kuten esimerkiksi hänen maiskutellessaan ja pureskellessaan: "Majoneesia! Juuri niin — majoneesia! On kuusikymmentä vuotta siitä, kun sitä valmistettiin viimeisen kerran! Kaksi miespolvea ilman sen makuakaan! Niin, silloin sitä tarjoiltiin joka ravintolassa rapujen kera."
Kun hän ei jaksanut enää syödä, huoahti hän, pyyhki kätensä paljaisiin jalkoihinsa ja silmäili merelle. Täysinäisen vatsan aiheuttama tyytyväisyys loihti hänet muistelemaan entisyyttä.
"Vaikea uskoa sitä. Kauneina sunnuntaipäivinä olen nähnyt miesten, naisten ja lapsien luovan eloisuutta tälle rantamalle. Eikä silloin ollut karhuja uhkaamassa heidän henkeään, ei. Juuri tuolla kalliolla oli suuri ravintola, jossa sai syödä mitä vain halutti. San Franciscossa oli siihen aikaan neljä miljoonaa asukasta. Mutta nyt koko kaupungissa ja sen ympäristössä ei ole kaikkiaan täyttä neljääkymmentä. Tuolla ulapalla näkyi aina laivoja laskemassa Golden Gate'iin [Golden Gate (merkitsee kultaportti):; San Franciscon lahteen johtava luonnonihana salmi. Suom.] tahi liukumassa ulos merelle. Ilmassa liiteli ohjattavia ilmalaivoja ja lentokoneita. Ne voivat lentää kaksisataa mailia tunnissa. New Yorkin ja San Franciscon välisen yhtiön kanssa tehdyssä postisopimuksessa mainittiin se vähimmäksi sallituksi nopeudeksi. Erään uskalikon, ranskalaisen — olen unohtanut hänen nimensä — onnistui saavuttaa kolmensadan mailin tuntinopeus, mutta varovaiset ihmiset pitivät sitä liian vaarallisena. Mutta hän oli kuitenkin oikealla tiellä ja olisi onnistunutkin kokeiluissaan, ellei suuri rutto olisi tuhonnut kaikkea. Kun olin poika, eli vielä henkilöitä, jotka muistivat ensimmäiset lentokoneet, ja nyt minä olen nähnyt viimeiset jo kuusikymmentä vuotta sitten."
Vanhus jatkoi lörpötystään; pojat eivät siitä välittäneet, sillä he olivat kauan sitten tottuneet hänen kielevyyteensä ja sitäpaitsi heidän sanavarastostaan puuttuivat useimmat hänen käyttämänsä sanat. Saattoi huomata, että näissä hajanaisissa yksinpuheluissa vanhuksen kieli kävi huolitellummaksi saaden paremman muodon ja lauserakenteen. Mutta kun hän puheli suoraan pojille, se vaipui suurimmalta osalta heidän kömpelöihin ja yksinkertaisiin muotoihinsa.