"Mutta silloin ei ollut paljon rapuja", jatkoi vanhus. "Ne oli pyydystetty loppuun ja ne olivat suurta herkkua. Niitä oli lupa pyydystää vain kuukauden ajan vuodessa. Mutta nyt niitä saa koska haluaa. Ajatelkaahan — saa rapuja niin paljon kuin haluttaa ja milloin vain haluttaa, Cliff House'in rannan hyöystä!"
Äkillinen sekasorto vuohien keskuudessa sai pojat jalkeille. Nuotion ympärillä olevat koirat alkoivat säestää murisevaa toveriaan, joka vartioi vuohia. Nämä syöksyivät kohti suojelijoitaan, ihmisiä. Puolitusinaa petoa, laihaa ja harmaata, oli väijymässä hiekkakumpujen takana ja uhittelemassa koiria. Edwin ampui nuolen, mutta se osui harhaan. Silloin Ristihuuli otti linkonsa, samanlaisen kuin Daavidilla oli ollut taistelussa Goliatia vastaan, ja singautti sillä kiven, joka vinkui omasta vauhdistaan lentäessään ilmassa. Se osui maaliinsa ja sai aikaan, että sudet vetäytyivät takaisin eukalyptusmetsän synkkään syvyyteen.
Pojat nauroivat ja paneutuivat pitkälleen hiedalle isoisän huoatessa raskaasti. Hän oli syönyt liiaksi ja alkoi valitella kädet ristissä vatsallaan.
"Mit' ompi meillä päällä maan, on katoovaista kaikkenaan", mutisi hän. Sen oli hän ilmeisesti lainannut jostakin. "Niin — katoovaista kaikkenaan. Kaikki ihmistyö tällä maapallollamme raukesi kuin vaahto. Ihminen kesytti hyötyä tuottavat eläimet, hävitti vahingolliset ja puhdisti maan villistä kasvillisuudesta. Ja sitten oli hänen itsensä vuoro, ja alkuperäisten elämänmuotojen vyöry murskasi hänen kättensä työn. Rikkaruohot ja metsä valtasivat hänen peltonsa, petoeläimet hänen karjalaumansa; nyt ovat sudet vallanneet Cliff House'in rantaman." Tuo ajatus saattoi hänet kauhistumaan. "Missä neljämiljoonaa ihmistä kävi huvittelemassa, siellä nyt harhailevat villit susilaumat, ja muotileijonaimme metsäläistyneet jälkeläiset puolustautuvat esihistoriallisilla aseilla näitä petoja vastaan. Saattaako sitä ajatellakaan! Ja sarlakkakuolema oli syynä —"
Ristihuulen huomio kiinnittyi outoon sanaan.
"Aina hän sanoo tuota samaa", virkkoi hän Edwinille. "Mitä on sarlakka?"
"Syksyisten vaahterain sarlakanväri saa minut värisemään pahemmin kuin sotatorvien törähdykset", puheli vanhus.
"Se on samaa kuin punainen", vastasi Edwin. "Sinä et tiennyt sitä, koska kuulut autonkuljettajiin. Sen heimon jäsenet ovat kaikki järjestään tietämätöntä väkeä. Sarlakka on punaista — minä tiedän sen."
"Punainen on punaista, vai mitä?" intti Ristihuuli. "Mitä siis hyödyttää viisastella ja sanoa sitä sarlakaksi?"
"Isoisä, miksi puhut niin paljon sellaista, mitä kukaan ei ymmärrä?" jatkoi hän. "Sarlakka ei merkitse mitään, mutta punainen on punaista. Miksi siis et sano sitä punaiseksi?"