Viikon lopulla, kuten oli etukäteen sovittu, Saksan ja Yhdysvaltojen sähköttäjät palasivat paikoilleen. Heidän välityksellään molempien maiden sosialistijohtajat esittivät vaatimuksensa hallitsijoille. Sota on peruutettava, tai muuten suurlakko jatkuu. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin sopimus syntyi. Sota peruutettiin, ja molempien maiden väestö palasi toimiinsa ja tehtäviinsä.

Näiden tapausten ja neuvottelujen aikana solmittiin Saksan ja Yhdysvaltain välillä liitto. Todellisuudessa tämä oli Saksan keisarin ja oligarkian liitto, jonka tarkoituksena oli kukistaa yhteinen vihollinen, kumouksellinen proletariaatti, molemmissa maissa. Ja tämän saman liiton oligarkia sitten niin petollisesti rikkoi, kun Saksan sosialistit nousivat ja karkoittivat sotaherran valtaistuimeltaan. Juuri sitä oli oligarkia takaa ajanut — suuren kilpailijansa kukistamista maailmanmarkkinoilla. Saksalla ei enää tulisi olemaan ulkomaille lähetettävää ylituotantoa. Sosialistisen valtion luonteen mukaisesti Saksan väestö kuluttaisi kaikki tuotteensa itse. Tietysti se tulisi vaihtamaan eräitä tuotteitaan sellaisiin ulkomaisiin tavaroihin, joita Saksassa ei valmistettu; mutta tämä on tietysti aivan toista kuin ainainen kuluttamaton ylijäämä.

»Lyönpä vetoa, että oligarkia löytää oikeutuksen menettelylleen», sanoi Ernest, kun Saksan keisaria kohdannut petos tuli tunnetuksi. »Kuten ainakin, oligarkia uskoo tehneensä oikein.»

Ja kuinkas kävi. Oligarkia todellakin puolustautui selittämällä tehneensä sen Amerikan kansan hyväksi, jonka etua se kaikkialla sanoi valvovansa. Se oli nakannut vihatun kilpailijansa pois maailmanmarkkinoilta ja siten hankkinut meille tilaisuuden päästä eroon ylituotannostamme noilla markkinoilla.

»Ja huutava hulluus siinä on se, että olemme niin saamattomia, että moiset kaistapäät todellakin hoitavat meidän asioitamme», lausui Ernest. »He ovat tehneet meille mahdolliseksi myydä enemmän ulkomaille, joka merkitsee, että saamme tyytyä sitä vähempään täällä kotonamme.»

NELJÄSTOISTA LUKU.

Lopun alkua.

Jo niin aikaisin kuin tammikuussa 1913 Ernest näki asioiden todellisen suunnan, mutta hän ei voinut saada tovereitaan näkemään sitä Rautakoron haamua, mikä oli syntynyt hänen aivoissaan. He olivat liian tyyniä ja luottavaisia. Tapahtumat kulkivat nopeasti huippuaan kohti. Oli tultu maailman kulun käännekohtaan. Amerikkalainen oligarkia vallitsi melkein kaikkia maailmanmarkkinoita, ja kymmeniä maita erotettiin kokonaan noista markkinoista, käsissään kuluttamaton ja myymätön ylijäämä. Sellaisilla mailla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin järjestyä uudelleen. Ne eivät voineet jatkaa ylituotantojärjestelmäänsä. Kapitalistinen järjestelmä näissä maissa olisi ollut sula mahdottomuus tämän jälkeen.

Näiden maiden yhteiskuntaolojen uudistaminen pukeutui kumouksen muotoon. Se oli sekasorron ja väkivallan aikaa. Kaikkialla hallituslaitokset romahtelivat. Ja kaikkialla, lukuunottamatta paria maata, entiset kapitalistiset isännät taistelivat viimeiseen asti omistusoikeutensa puolesta. Mutta hallitukset riisti heidän herpoavista käsistään taisteleva proletariaatti. Vihdoin toteutettiin käytännössä Karl Marxin kuuluisaa lausetta: »Yksityisen kapitalistisen omistusoikeuden päivät ovat luetut. Pakkoluovuttajilta tullaan pakkoluovuttamaan.» Ja sitä mukaa kuin kapitalistiset hallitukset romahtivat, kohosi niiden tilalle kooperatiivisia yhteiskuntia.

»Miksi Yhdysvallat jättäytyvät jäljelle? Käykää toimeen, te Amerikan kumoukselliset! Mikä vaivaa Amerikkaa?» Sellaisia viestejä lähettivät meille suunnitelmissaan onnistuneet toverit muista maista. Mutta me emme voineet pysyä heidän rinnallaan. Oligarkia seisoi meidän tiellämme. Sen runko levittihe äärettömänä hirviönä edessämme.