[1] Vasta kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella vanhaa ajanlukua sosialistien kansainvälinen järjestö määritteli kantansa sotiin. Lyhyesti esitettynä tämä oppi kuuluu: »Mitä syytä on jonkun maan työläisillä tapella jonkun toisen maan työläisten kanssa kapitalististen isäntiensä hyödyksi?»
Toukok. 21 p. 1905 (v. a.), kun sota uhkasi syttyä Italian ja Itävallan välillä, molempien maiden sosialistit pitivät yhteisen kokouksen Triestissä, uhaten julistaa suurlakon kumpaisessakin maassa, jos sotaan ryhdytään.
Saksalaiset sosialistit olivat valmiit toimimaan yhdessä meidän kanssamme. Heitä oli yli viisi miljoonaa, ja sen lisäksi he olivat ystävällisissä väleissä ammattijärjestöjen kanssa, ja heitä oli koko paljon seisovassa armeijassa. Molemmissa maissa sosialistit panivat ankaria vastalauseita sotaa vastaan uhaten yleislakolla, ja samaan aikaan he ryhtyivät tekemään valmistuksia yleislakkoa varten. Sitäpaitsi kaikkien maiden sosialistipuolueet selittelivät sosialistisia periaatteita maailmanrauhasta, jota on kaikin mokomin ylläpidettävä, vaikkapa kotona uhkaisi kapina tai kumous.
Yleislakko oli se suurenmoinen voitto, minkä me Amerikan sosialistit saimme. Joulukuun 4 p. Amerikan lähettiläs kutsuttiin pois Saksan pääkaupungista. Samana yönä saksalainen laivasto teki hyökkäyksen Honolulua vastaan, upottaen kolme amerikkalaista risteilijää ja yhden tullilaivan sekä pommittaen kaupunkia. Seuraavana päivänä sekä Saksa että Yhdysvallat julistivat sodan, ja tunnin kuluessa sosialistit myöskin aloittivat suurlakon kumpaisessakin maassa.
Ensi-kertaa Saksan sotaherra oli joutunut vastatuksin niiden miesten kanssa, jotka pitivät hänen valtakuntaansa käynnissä. Ilman heitä hän ei voinut hoitaa keisarikuntaansa. Aseman uutuus perustui siihen, että heidän kapinoimisensa oli laadultaan passiivista. He eivät taistelleet. He eivät tehneet mitään. Ja jättämällä kaikki tekemättä he sitoivat sotaherran kädet. Hän ei olisi muuta halunnut kuin saada laskea sotakoiransa kapinallisen työväen kimppuun. Mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Hän ei voinut laskea irroilleen sotakoiriansa. Eikä hän liioin saattanut kutsua aseisiin väkeään sotaan lähetettäväksi, eikä voinut olla puhettakaan vastahakoisten alamaisten rankaisemisesta. Ei yhtään pyörää liikkunut koko valtakunnassa. Eikä yhtään junaa ollut liikkeessä, eikä yhtään sähkösanomaa lähetetty, sillä rautatieläiset ja sähköttäjät olivat yhtyneet muuhun väestöön.
Ja samoin kuin Saksassa olivat asiat Yhdysvalloissakin. Vihdoin ammattijärjestötkin olivat saaneet silmänsä auki. Jouduttuaan ratkaisevasti tappiolle omalla varsinaisella alallaan ne olivat luopuneet siitä ja yhtyneet sosialisteihin poliittisella alalla. Yleislakko näet oli poliittinen lakko. Sitäpaitsi ammattijärjestöt olivat saaneet siksi pahasti selkäänsä, etteivät ne mistään välittäneet. Ne yhtyivät yleislakkoon sulasta epätoivosta. Työläiset miljoonittain paiskasivat maahan työkalunsa ja jättivät työpaikkansa. Erittäin huomattaviksi tulivat konetyöläiset, jotka siitä huolimatta, että heidän järjestönsä oli lyöty murskaksi, tulivat esille tuoden tullessaan liittolaisensa muilta metallityön aloilta.
Vieläpä karkean työn tekijätkin ja järjestymätön työväki lakkasi työstä. Lakko oli niin laajalti seisauttanut työkoneiston, että kukaan ei voinut tehdä työtä. Sitäpaitsi naiset asettuivat yleislakon voimakkaimmiksi harrastajiksi. He asettuivat suorastaan vastustamaan sotaa. He eivät tahtoneet, että heidän miehensä menisivät surman suuhun. Ja sen lisäksi yleislakon ajatus huvitti ihmisiä. Siinä oli jotakin viehättävää. Ja se ajatus oli tarttuvaa lajia. Lapset tekivät lakon maan kaikissa kouluissa, ja opettajat, jotka menivät luokille, saivat tulla tyhjin toimin takaisin. Yleislakko sai suuren kansallisen juhlan luonteen. Ja ajatus työväen yksimielisyydestä ja yhteistunnosta vaikutti valtaavasti kaikkien mieliin. Ja sitäpaitsi tuossa suuressa hälinässä ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni. Kun kaikki olivat syyllisiä, kuinka voitaisiin silloin ketään yksityistä rangaista?
Yhdysvaltoja oli kohdannut halvaus. Kukaan ei tietänyt, mitä tapahtui. Ei ollut sanomalehtiä, sähkösanomia eikä kirjeitä. Jokainen paikkakunta oli yhtä täydellisesti eristetty, kuin jos sen ja muun maailman välillä olisi ollut kymmenentuhatta mailia aarniometsiä. Senpätähden maailma oli lakannut olemasta, ja kokonaisen viikon kesti tätä asioiden tilaa.
San Franciscossa me emme tietäneet, mitä tapahtui toisella puolella lahden sijaitsevissa Berkeleyn ja Oaklandin kaupungeissa. Tuntui siltä, kuin joku suuri maailman-voima olisi kuollut. Maan valtasuoni oli tauonnut tykkimästä. Koko kansakunta tuntui kuolleelta. Ei ollut kolisevia vankkureita kadulla, ei tehtaan pillin vihellystä, ei raitiovaunujen tohinaa, ei sanomalehtipoikain huutoja — eikä mitään muuta kuin ihmisiä, jotka pujahtivat toistensa sivu kuni harhailevat henget oudoksuen omaansa ja toisten vaiteliaisuutta.
Ja tuolla hiljaisuuden viikolla oligarkia oppi läksynsä. Ja hyvin se sen oppikin. Yleislakko oli varoitus. Se ei saanut koskaan enää uudistua. Oligarkia oli pitävä siitä huolta.