[1] Rooman maanviljelijäluokan hävitys ei tapahtunut läheskään niin nopeasti kuin Amerikan maanviljelijäin ja pikkukapitalistien hävittäminen.
Farmarien kukistaminen kävi etupäässä siten, että plutokratia, jolla oli käsissään koko hallituskoneisto, kohotti heidän verojaan. Ja se oli heikko paikka heidän haarniskassaan sen perästä, kun he olivat itseänsä suojellakseen ja osaksi pakosta sulkeutuneet kokonaan muulta maailmalta, niin että he eivät myyneet eivätkä ostaneet, koettaen tulla toimeen omillaan. Ja kun heillä ei ollut mitään rahallisia tuloja, täytyi heidän myydä tilansa maksaakseen veronsa.
Aseman ollessa tällaisena syksyllä v. 1912 sosialistijohtajat, Ernestiä lukuunottamatta, päättelivät, että kapitalismin loppu oli nyt tullut. Katsoen ahtaisiin aikoihin ja siitä johtuvaan työttömäin paljouteen, farmareitten ja keskiluokan hävittämiseen sekä huomioonottaen sen musertavan tappion, minkä ammattiunionit olivat kärsineet pitkin linjaa, sosialisteilla todellakin oli aihetta uskoa, että kapitalismin loppu oli tullut, ja he menettelivät täysin johdonmukaisesti antaessaan plutokratialle taisteluvaatimuksen.
Mutta voi, me pidimme vihollisen voimaa liian vähäisenä! Kaikkialla sosialistit julistivat tulevaa voittoansa vaaliuurnalla selittäen asemaa kursailemattomin sanoin. Plutokratia otti haasteen vastaan. Ja plutokratia tuhosi meidät, punniten ja harkiten, hajoittamalla meidän voimamme. Plutokratia se salaisten asiamiestensä kautta levitti sellaisen huhun, että sosialismi on jumalanpilkkaa ja ateismia; ja sitä asetta käyttäen plutokratia pakotti kirkkokunnat, varsinkin katolisen, marssimaan meitä vastaan. Ja samainen plutokratia salaisten asiamiestensä kautta levitti maalaisliittoa häviämäisillään olevan keskiluokan keskuuteen, ulottaen sen kaupunkeihin saakka.
Mutta siitä huolimatta sosialistit voittivat alaa. Ei tosin niin, että me olisimme valinneet kaikki tärkeimmät virkailijat ja saaneet enemmistön kaikissa lainlaatijakunnissa, sillä me jouduimme vähemmistöön. Tosin me valitsimme viisikymmentä kongressimiestä, mutta kun he kokoontuivat Washingtoniin keväällä v. 1913, huomasivat he, että heillä ei olekaan mitään valtaa. Kuitenkin he olivat onnellisempia kuin maalaisliittolaiset, jotka valtasivat toistakymmentä valtiota, mutta joiden ei sallittu ottaa haltuunsa voittamiaan paikkoja seuraavana keväänä. Entiset viranpitäjät kieltäytyivät jättämästä paikkojaan, ja tuomioistuimet olivat plutokratian hallussa. Mutta olemme näin tulleet rientäneeksi liian kiireesti ajassa eteenpäin. Minun on kerrottava tässä välissä talven 1912 rauhattomuuksista.
Omassa maassa vallitseva huono aika oli supistanut äärettömästi tavaran menekkiä. Työttömällä työväellä ei ollut rahoja, millä ostaa. Seurauksena siitä oli, että plutokratialle keräytyi suurempi ylijäämä tuotantoa kuin koskaan ennen. Tämän ylijäämän se oli pakotettu lähettämään ulkomaille, ja suuria suunnitelmiansa varten se tarvitsi rahaa. Yrittäessään päästä erilleen tuosta äärettömän suuresta ylituotannosta plutokratia törmäsi yhteen Saksan kanssa. Taloudellisia yhteentörmäyksiä tavallisesti seurasivat sodat, eikä tämä tapaus tehnyt poikkeusta siitä säännöstä. Saksan suuri sotaherra ryhtyi sotavarustuksiin ja samoin tekivät Yhdysvallat.
Sodan pilvi kohosi taivaalle synkkänä ja uhkaavana. Maailmannäytelmä oli alkava, sillä kaikkialla muuallakin maailmassa vallitsi ahdas aika, oli olemassa työväen levottomuuksia, häviävä keskiluokka, laumoittain työttömiä, yhteentörmäyksiä maailmanmarkkinoilla sekä kuiskauksia ja murinaa sosialistisesta vallankumouksesta.[1]
[1] Pitkän aikaa jo oli kuulunut kuiskeita vallankumouksesta. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1906 (v. a.) lordi Avebury, eräs englantilainen, lausui seuraavat sanat Englannin ylähuoneessa: »Euroopassa vallitseva levottomuus, sosialismin leveneminen ja anarkismin peloittava nouseminen ovat varoituksena hallituksille ja hallitseville luokille siitä, että työväen olot käyvät sietämättömiksi, ja jos vallankumousta mielitään välttää, on ryhdyttävä koroittamaan palkkoja, lyhentämään työpäivää ja alentamaan elämän välttämättömyyksien hintoja.» — Ja näitten lordi Aveburyn sanojen johdosta lausui osakepelurien kuuluisa äänenkannattaja »Wall Street Journal»: »Nämä sanat on lausunut ylimys ja Euroopan vanhoillisimman laitoksen jäsen. Se seikka lisää niiden painavuutta. Ne sisältävät enemmän käytännöllistä valtioviisautta kuin useimmat kirjat. Ne kelpaavat todellakin varoitukseksi. Ottakaa vaaria, herrat sota- ja meridepartementtien virkamiehet!»
Oligarkia halusi sotaa Saksan kanssa. Ja se halusi sitä monestakin syystä. Sellaisesta mullistuksesta, kotimaisten suhteitten myllertymisestä ja uusien liittojen rakentamisesta oligarkialla oli paljon hyötyä. Ja edelleen sota kuluttaisi joukon varastoihin kerääntyneitä tuotteita, vähentäisi työttömäin armeijoita, jotka olivat vitsauksena kaikissa maissa, sekä antaisi oligarkialle tarpeeksi levähdysaikaa, jonka kuluessa se voisi valmistaa lopullisen suunnitelmansa ja viedä sen perille. Sellainen sota lopullisesti tekisi oligarkiasta maailman markkinoitten herran. Ja sen lisäksi tämä sota loisi suuren seisovan armeijan, jota ei tarvitsisi enää koskaan hajoittaa, koska kansan mielessä asustaisi kysymys Amerikan ja Saksan välisestä eikä sosialismin ja oligarkian välisestä sodasta.
Ja todellakin tämä sota olisi toteuttanut kaikki nämä toiveet, elleivät sosialistit olisi tulleet väliin. Länsivaltioiden johtajat pitivät salaisen kokouksen meidän neljässä huonepahasessamme Pell-kadulla. Täällä keskusteltiin aluksi siitä kannasta, mille sosialistit tulisivat asettumaan. Me olimme jo ennenkin torjuneet sodanuhkan, mutta Yhdysvalloissa se nyt tapahtuisi ensikerran.[1] Salaisen kokouksen jälkeen me ryhdyimme kansainvälisen järjestön kanssa neuvottelemaan, ja sähkösanomia tuli ja meni yli Atlantin.