[1] William Randolph Hearst — nuori kalifornialainen miljoonamies, josta tuli Amerikan suurin sanomalehtienomistaja. Hänen sanomalehtiään ilmestyi kaikissa suurimmissa kaupungeissa, ja niissä vedottiin rappeutuvaan keskiluokkaan sekä köyhälistöön. Ja niin suuren kannatuksen hän sai, että hänen käsiinsä vihdoin joutui vanha ja kutistunut demokraattipuolue. Hänen lehtensä saarnasivat jonkinlaista vetistä sosialismia ja omituista pikkuporvarillista kapitalismia. Se oli öljyä ja vettä eikä tietenkään tullut pitkäaikaiseksi, vaikka plutokraatit häntä yhteen aikaan pelkäsivät.
[2] Sanomalehti-ilmoitusten kustannukset noina mielettöminä aikoina olivat uskomattoman suuret. Ainoastaan pikkukapitalistit kilpailivat, joten he yksistään ilmoittivatkin. Trusteilla puolestaan ei ollut kilpailijoita, joten niiden oli turha ilmoittaakaan.
Koko keskiluokka ei ollut vielä hävinnyt. Sen roteva luuranko oli vielä jäljellä, mutta se oli vailla voimaa. Ne pikkutehtailijat ja kauppiaat, joita vielä oli jäljellä, olivat täydellisesti plutokratian armoilla. Heillä ei ollut omintakeista taloudellista tai poliittista kantaa. Ja kun plutokratia antoi viittauksen, niin he oitis vetivät pois ilmoituksensa Hearstin lehdistä.
Hearst asettui rajuun vastarintaan. Hän painatti sanomalehtensä puolentoista miljoonan dollarin tappiolla kuukaudessa. Hän julkaisi yhä edelleen ilmoituksia, joista hän ei saanut enää maksua. Jälleen plutokratia antoi käskynsä, ja pienet liikemiehet ja tehtailijat lähettivät tukuittain kirjeitä Hearstille, kieltäen häntä julkaisemasta heidän vanhoja ilmoituksiaan. Hearst ei siitä piitannut. Tuomioistuimet antoivat tuomioita häntä vastaan. Mutta sekään ei vielä auttanut. Hänet tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen oikeusistuimen halveksimisesta, ja lukemattomilla vahingonkorvausjutuilla hänet lopulta ajettiin vararikkoon. Silloin kaikki oli lopussa. Plutokratia oli langettanut hänestä tuomionsa. Oikeusistuimet olivat plutokratian käsissä. Ja Hearstin kera syöksyi lopulliseen perikatoonsa myöskin demokraattipuolue, jonka hän vasta äskettäin oli valloittanut.
Hearstin ja demokraattipuolueen hävittyä sen jäsenillä oli edessään kaksi uraa. Toinen johti sosialistipuolueeseen, toinen republikaaniseen. Niinpä kävikin, että me sosialistit saimme korjata Hearstin puolittain sosialististen oppien hedelmät, sillä suuri enemmistö hänen seuraajiaan siirtyi meidän puolellemme.
Maan pakkoluovuttaminen, joka tapahtui näihin aikoihin, olisi myöskin lisännyt meidän äänimääräämme, ellei tilapäisesti olisi syntynyt n. s. maalaisliitto. Ernest ja toiset sosialistijohtajat koettivat kaikin tavoin taivuttaa farmareita meidän puolellemme. Sosialististen sanomalehtien ja kustannusliikkeiden sulkeminen oli liian kova isku, jotavastoin suusanallinen aatteen levittäminen ei ollut silloin vielä kehittynyt. Niinpä tapahtui, että politikoitsijat sellaiset kuin mr Calvin, jotka itse olivat jo kauan sitten tyhjiksi kynittyjä farmareita, johtivat maalaisliitoksi järjestyneet farmarit epätoivoiseen poliittiseen kamppailuun.
»Farmari-parat», sanoi Ernest kerran katkerasti nauraen, »trustit pitelevät heitä käsissään kuin leikkikaluja».
Ja sellainen todellakin oli asema. Seitsemän suurta trustia, toimien yhdessä, oli pannut yhteen äärettömät ylijäämänsä ja perustanut maanviljelystrustin. Rautatiet, jotka vallitsivat hintoja, olivat aikoja sitten upottaneet farmarit velkaan. Pankkiirit ja kaikki trustit olivatkin jo kauan ennen lainanneet farmareille äärettömät summat rahaa tämän varalta. Farmarit olivat verkossa. Eikä ollut muuta jäljellä kuin vetää valmista apajaa. Ja sitä tekemään par'aikaa valmistui maanviljelystrusti.
Ahtaat ajat v. 1912 olivat jo aikaansaaneet suurenmoisen hintojen alenemisen maanviljelysmarkkinoilla. Mutta nyt painettiin hinnat vallan alas, kun taas rautatiet ylettömillä rahtimaksuillaan katkaisivat farmarikamelin selän. Siten farmareitten oli pakko lainata yhä enemmän, kun taas toiselta puolen he olivat estetyt maksamasta vanhoja velkojaan. Sitten seurasi suuri kiinnitysten lankeaminen ja lainojen pakollinen ulosotto. Farmarit yksinkertaisesti luovuttivat maansa maanviljelystrustille. Mitään muuta heillä ei ollut tehtävänä. Ja luovuttuaan maatiloistaan farmarit rupesivat maanviljelystrustin palvelukseen liikkeenhoitajina, tarkastajina, työnjohtajina ja työmiehinä. He tekivät palkkatyötä. He muuttuivat alustalaisiksi — lyhyesti sanottuna orjiksi, jotka toimeentullakseen olivat pakotetut allekirjoittamaan orjakontrahdin. He eivät voineet jättää isäntiään, sillä heidän isäntänsä muodostivat plutokratian. He eivät voineet mennä kaupunkeihin, sillä sielläkin plutokratia piti valtaa käsissään. Heillä oli ainoastaan yksi ehto valittavanaan, lähteä maatiloiltaan ja muuttua irtolaisiksi ja ennen pitkää kuolla nälkään. Ja silläkin taholla heillä oli vastassaan tukalia vastuksia, sillä ankaroita lakeja irtolaisuutta vastaan oli jo aikoja sitten olemassa ja niitä sovellutettiin kaikella ankaruudella käytäntöön.
Tietysti siellä täällä yksityisiä farmareita, vieläpä kokonaisia kuntiakin, säästyi tuolta pakkoluovutukselta poikkeuksellisten olosuhteitten vuoksi, mutta ne poikkeukset olivat siksi harvoja, etteivät ne mitään merkinneet, ja jo seuraavana vuonna nämäkin korjattiin talteen.[1]